Vaikka hän ei varsinaisesti harrastanut taiteita ja oli liian varovainen jättääkseen aarteita linnoituksen ulkopuolelle, oli hänen huviloissaan kuitenkin kallisarvoisia astioita ja muita talouskapineita, ja niiden laitumilla vilisi lammas-, nauta- ja sikalaumoja, joita tämä ahne mies ei mielellään olisi suonut rosvoille.
Jo aikaisin aamulla, jolloin ei vielä oltu huomattu mitään alemanneista, kun Severus lähti tutkimusretkelleen sekä varustamaan Ivarussiltaa, lähetti Zeno noiden sotilaitten suojassa orjamestarinsa, erään vapautetun orjan, sekä hänen johdollaan parven aseellisia palvelijoita pelastamaan kalleinta tavaraa edes joen tällä puolen olevista maataloista. Nimenomaan oli heidän sieltä tuotava kaupunkiin taloihin kuuluvat orjat, suosiolla tai väkivallalla.
Nämä talonpojat ja paimenet, jotka olivat vielä rotevampia, rajumpia ja jäykkäniskaisempia kuin kaupunkilaiset palvelijat, olivat varsin vastahakoisesti seuranneet. Kahdessa talossa olivat onnettomat ihmisraukat tehneet vastarintaa, mutta suuri enemmistö sai heistä voiton ja heidät sidottiin kahleilla toisiinsa. Yhtenänsä käski orjamestari monisiimaisella ruoskalla sutkauttaa noita sadattelevia, siten jouduttaakseen heidän kulkuansa ja pakoittaakseen heitä kantamaan yhä raskaampia taakkoja.
He kulkivat nyt pitkässä jonossa, vangitut keskessä, naudat ja lampaat edellä, aseelliset orjat sivuilla ja vapaaksi lasketut ensimäisinä ja viimeisinä Vindelician portista, joka kohta heidän jälkeensä suljettiin.
"Eteenpäin, Thrax, sinä vanha koira!" huudahti vapautettu orja Calvus — häntä sanottiin Zenon ja erään orjattaren pojaksi — eräälle valkotukkaiselle vanhukselle, joka oli uupumaisillaan kantamainsa raskaitten pronssiesineitten painosta, ja kun tuo vapiseva olento ei jaksanut jouduttaa askeleitaan, veti hän miekkansa lappeella hänen selkäänsä hirvittävän naarmun. Vanhus huudahti tuskallisesti ja kaatui maahan.
Silloin pysähtyi muuan jättiläiskokoinen karjapaimen, joka oli kovemmissa kahleissa kuin kukaan muu — hän oli rajuimmin taistellut ja hänen monista haavoistaan virtasi verta — ja pysäytti samalla myös ne, jotka olivat kahlitut hänen viereensä. "Minä pyydän sinua, Calvus, armahtamaan isääni!" hän huusi. "Salli minun ottaa hänenkin taakkansa."
"Vaiti, Këix, sinä kirottu trakilainen, taikka saat vielä taakan, joka sinulle sopii!" kiljasi Calvus vastaukseksi ja sivalsi miekan terällä häntä päähän ja hartioihin, niin että veri purskahti korkealle ilmaan.
Haavoitettu vaikeni; ei pienintäkään huudahdusta kuulunut noilta yhteen puristuneilta huulilta.
Mutta Calvus jatkoi: "Sinä olet kapinoinut, orja, ja tehnyt julkista väkivaltaa; meillä olisi syytä hakata sinut neljäksi ja siihen olisi meillä oikeuskin. Mutta olisi liian suuri vahinko ottaa hengiltä tuollainen eläin, jota on kolmekymmentä vuotta syötetty. Kärsivällisyyttä, poikani! Minä annan sinun koetella uusia kidutuskoneitamme, joita patruuna on Byzantista tuottanut. Se on oleva sinulle oikea virkistyshetki tämän rasittavan päivän iltana." —
Vanha trakilainen kalpeni, ei pelosta, vaan vihasta. Vielä kerran lävisti hän katseellaan kiduttajansa ja lähti taas eteenpäin.