Mutta odotahan! — tuona aikana oli "Felicitas" aina naisen nimi; ehkäpä oli tuolla lauselmalla kahtalainen merkitys, ehkä se tahtoi lemmekkäästi mainita: "Täällä asuu onni, nimittäin minun Felicitaani; älköön mitään pahaa hänen kynnyksensä, meidän kynnyksemme yli tulko!"
Mutta kuka oli "Felicitas"? Ja kuka oli se, jonka onni hän oli? Ja miten heidän oli käynyt? Ja tämä huvila, oliko…? — —
Noin pitkälle luullakseni valveilla ajattelin; sillä näitä kysellessäni olin nukkunut.
Ja nukuin varsin kauan. Kun satakielen riemullinen laulu, aivan likeltä kajahtaen, minut herätti, oli jo pimeä yö; tammen lehvien välitse tuikki vain pienoinen tähti; minä hypähdin pystyyn: Felicitas! Fulvius! — huusin — Liuthar! missä he ovat?
"Felicitas!" vastasi kaiku hiljaa vuorilta. Ylt'ympärillä oli hiljaista ja pimeää.
Olinko siis uneksinut?
No, — ajattelin, — tästä unesta otan vaarin. Felicitas! sinusta pidän kiinni!
Sinä et saa luotani liidellä.
Ainoastaan runous voi sinut saattaa ikimuistettavaksi.
Ja minä kiiruhdin kotiin ja panin vielä samana yönä paperille tämän tarinan, minkä uneksin vanhan roomalaishuvilan raunioilla.