ENSIMÄINEN LUKU.

Oli ihana kesäkuun ilta. Aurinko alkoi painua mailleen; lännestä,
Vindeliciasta päin, kultasivat sen viimeiset säteet vielä
Mercurius-kukkulaa sekä sen koristusta, erästä pientä, vaatimatonta
huvilaa.

Täällä vaikeni melkein kuulumattomiin suuren valtatien melu; — kaksipyöräisten, norilaishärkäin vetämien rattaitten ratina, mitkä Juvavumin läntiseltä portilta, porta Vindelica'lta, palasivat kotiansa kohden. Ajajat olivat siirtolaisia, maakansaa, jotka vasta päättyneenä markkinapäivänä olivat Herculeen-torilla kaupitelleet kasviksia, kanoja ja kyyhkysiä.

Niin, hiljaista ja rauhallista oli täällä kukkulalla. Puutarhaa ympäröivän, tuskin miehenkorkuisen kivimuurin ulkopuolelta kuului ainoastaan pienen puron vilkas lorina. Se virtaili marmorireunaisesta lähteestä ja — juotettuaan ensin kukkulan keskustassa olevaa suihkulähdettä ja kuljettuaan mutkikasta juovaa myöten hyvin hoidetun puutarhan ympäri lähelle taiteellista porttia, jonka päällä yleni Hermeksen kuva, mutta joka muuten oli avoin, ilman ovea tai ristikkoa — kiiruhti viimein muuri-aukeaman läpi kallioseinän kivi-uurretta alas.

Kaupungin puolella, kaakkoon päin, levisi kukkulan juurella huolella hoidettuja kasvis- ja hedelmätarhoja, heleänviheriöitä niittyjä, ja peltoja, joissa kasvoi roomalaisten tänne barbarilaismaahan tuomaa nisua.

Mutta huvilan takana, pohjoiseen päin, kohosi vuoririnnettä pitkin kaunis, humiseva tammimetsä, ja kaukaa sen syvyydestä kaikui kuhankeittäjän hopeanheleä helkytys.

Oli niin kaunista, niin leppoisaa; ainoastaan lännestä — samoin kuin kaakostakin — kohosi uhkaavia ukkospilviä. Avonaisesta portista kulki lavean puutarhan läpi supisuora, valkealla hiekalla siroitettu tie ja kahden puolen sitä yleni talvitammia ja punakatajia, jotka, kauan kestäneen muodin mukaan, olivat leikatut kaikenlaisiin mittausopillisiin muotoihin — taiteellinen vai epätaiteellinenko kuosi, jota rococo ei ole keksinyt, vaan ainoastaan lainannut Rooman keisarien puutarhoista.

Tätä pitkää käytävää — portista aina asuinhuoneitten ovelle asti — koristivat säännöllisesti yhtä kauas toisistaan asetetut kuvapatsaat: Nympha, Flora, Silvani, Mercurius. Huonoa työtä, kipsiä, paksu Crispus teki niitä tusinoittain työpajassaan Juvavumin Vulcanus-torilla ja möi niitä halvalla, sillä ajat eivät olleet hyvät ihmisille, ja huonot ne olivat jumalille ja puolijumalillekin; mutta nämä täällä olivat kuin peräti lahjaksi annetut — olihan Crispus nuoren isännän setä.

Puutarhan portilta kuului pari vasaran lyöntiä, joihin kaiku ympäröivästä kivimuurista vastasi ainoastaan hiljaa, sillä vasaraa käytteli taiteilijan varova käsi; tämä mahtoi olla viimeinen, paranteleva, päättymäisillään oleva vaivannäkö.

Nyt hypähti takoja ylös; hän oli ollut polvillaan aivan portin takana, jonka viereen ladotut muokkaamattomat marmorilevyt ilmaisivat, että huvila oli kivenhakkaajan asunto. Hän pisti pienen vasaran vyötärölleen sidottuun nahkahihnaan, joka kiinnitti esiliinan siniseen tunicaan, puristi pienestä pullosta pari pisaraa öljyä villaiselle tilkulle, hivutti sillä marmorin, jossa kirjoitus oli, aivan peilikirkkaaksi, käänsi päätään hieman sivulle — linnun lailla, joka oikein tarkkaan tahtoo jotain silmäillä — ja luki nyt portin kynnyslevyltä, tyytyväisenä päätään nyökäyttäen: