"Niin, niin! Täällä asuu onni, minun onneni, meidän onnemme, niin kauan kun Felicitas-lemmittyni täällä asuu — onnellisena ja onnea tuottavana täällä asuu. Älköön kukaan tuoko turmiota yli tämän kynnyksen, tämän lauseen manaus seisauttakoon jokaisen pahan haltijan! — Nyt vasta, tämän lauseen kautta, on kotimme täydellinen. Mutta missä hän lieneekään nyt? Hänen täytyy nähdä se ja kiittää minua." —"Felicitas", hän huusi, kääntyen taloa kohti, "tulehan tänne, tule!"
Hän pyyhki hien otsaltaan ja oikaisi itsensä suoraksi: sorea ja solakka nuorukaisvartalo, pituus keskinkertainen,— milt'ei vähän puutarhassa seisovan Mercuriuksen näköinen, jonka Crispus oli muinais-ajoilta perityn jäsenmitan mukaan veistänyt — hänen lakitonta päätään peitti tummanruskea, lyhvtkiharainen, melkein villankaltainen tukka, pitkien silmäripsien alta hymyili iloisesti kaksi tummaa silmää kohti avaraa maailmaa, paljaat jalat ja käsivarret näyttivät kauniilta, mutta vähemmän voimakkailta, ainoastaan oikean käsivarren jäntereet olivat vahvat. Ruskealle esiliinalle oli pirskoutunut valkeaa marmoritomua. Hän pudisti sen pois ja huusi toistamiseen, entistä kovemmin: "Felicitas!"
Samassa vedettiin syrjään huoneen oven tummankeltainen, vaskisesta tangosta riippuva esirippu ja kynnyksellä näkyi vaalea olento, jonka olisi voinut luulla sisäänkäytävän molempien pylväitten väliin sijoitetuksi kuvaksi; aivan nuori tyttö — vaiko vaimo — tuo lapsi, tuskin seitsemäntoista-vuotias? — Niin, hän lienee jo ollut vaimo, sillä epäilemättä oli pienokainen, jota hän hellästi vasemmalla kädellään rintaansa vasten painoi, hänen lapsensa, sillä tuollaista mieltä voivat osoittaa ainoastaan äidin kasvot ja äidin liikkeet, hänen lastansa pidellessään.
Nostaen huulilleen kaksi oikean käden sormea, nuori äiti varoitti:
"Hiljaa, lapsemme nukkuu."
Ja nyt tämä tuskin täysikasvuinen olento kulki kepeästi alas neljä kiviporrasta, jotka johtivat kynnykseltä puutarhaan. Varovaisesti kohotteli hän vasemmalla kädellään lasta vieläkin korkeammalle ja painoi sitä vieläkin likemmäksi rintaansa; oikealla kädellä hän nosti valkean hameensa viljavaa lievettä aina nilkan kohdalle saakka, taivuttaen alaspäin kaunismuotoista päätään. Täydellisen sulouden kuva: nuorekkaampi, lapsellisempi kuin Rafaelin madonnat, salaperäisesti kirkastettu kuin Kristuslapsen äiti. Hänessä ei ollut mitään luonnotonta, ei mitään ihmeen kaltaista; jalointa vaatimattomuutta ja kuitenkin kuninkaallista korkeutta; viattomuuden kanssa rinnakkain itsetiedoton arvokkaisuus. Musiikin sopusointu ympäröi tuon äidiksi tulleen Heben kaikkia liikkeitä, joista jokainen oli täysimittainen, ei milloinkaan suurempi kuin tarve vaati. Vaimo ja kuitenkin alati neito; puhtainta inhimillisyyttä ja täydellisintä onnea kuvastava: rakkauden kahleilla vastustelematta sidottu tuohon nuorukaispuolisoon ja rintaa vasten lepäävään lapseen: yht'aikaa liikuttavan kaunis ja samalla kunnioitusta herättävä. Kaiken — kasvojen, vartalon ja värin — kauneuden ollessa niin puhdasta, että jokainen alhainen ajatus hänen läheisyydessään kaikkoni kuin kuvapatsasta ihailtaessa.
Hänellä ei ollut koristuksia; hänen heleänruskeat, mutta auringon niitä suudellessa, kullalle välkkyvät hiuksensa valuivat kauniisti aalloten jaloilta ohimoilta, jättäen matalahkon otsan aivan vapaaksi, ja olivat niskassa kiedotut höllään solmuun. Lumivalkea, hienovillainen vaate, joka oli kaunismuotoisella, vaan koristelemattomalla soljella kiinnitetty hänen vasemmalle olkapäälleen, verhosi pehmein poimuin koko hänen hoikan vartalonsa aina sieviin, punaisiin sandaaleihin saakka; paljaiksi jäivät toki hänen valkea kaulansa ja yläpuoli hienosti kaarevaa rintaa sekä hänen hohtavat, jos kohta hieman lapselliset ja siksi hiukkasen liian pitkiltä näyttävät käsivartensa; rinnan alapuolella oli vaatteen kulma kiinnitetty vaskiseen vyöhön.
Kuulumattomasti astui hän alas portaita kuin hiljainen aalto ja läheni keveästi puolisoansa. Hänen kapeahkojen kasvojensa väri oli tuo ihmeellinen, melkein siniselle vivahtava valkoinen, joka on ominainen ainoastaan Joonian tyttärillä, ja jota ei mikään etelämaitten päivänhelle voi ruskeaksi paahtaa; puoliympyräiset, säännölliset, ikäänkuin harpilla piirretyt kulmakarvat olisivat ehkä tehneet hänen kasvonsa jäykiksi, veistokuvan tapaisiksi, joll?ei pitkien, kaarevasti taipuvien silmäripsien alta olisi loistanut kaksi tummanruskeaa antilooppisilmää, jotka nytkin onnekkaan eloisina katsoivat rakastettua.
Tämä riensi kepein askelin häntä vastaan, nosti hellällä huolella nukkuvan lapsen hänen käsivarreltaan ja laski sen pitkulaiselle, litteälle olkikannelle, jonka hän otti työvasunsa päältä, asettaen sen erään ruusupensaan varjoon; täysinpuhjenneesta ruususta heitteli iltatuuli muutamia tuoksuvia lehtiä pienokaisen kasvoille — tämä naurahti unessaan.
Talon isäntä vei nyt nuoren vaimonsa, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, vasta valmistunutta porttilevyä katsomaan ja sanoi:
"Nyt on tuo miete-lause valmis, jonka sinulta olen salannut; nyt lue ja tiedä ja tunne" — ja hän suuteli hellästi vaimoansa — "Sinä, Sinä itse olet onni — Sinä asut täällä".