Nuori vaimo kohotti kätensä varjostaakseen silmiään, koska laskevan auringon melkein vaakasuorat säteet häntä häikäisivät; hän luki ja punastui; veri-aaltonen vierähti hänen kalpeille poskilleen, hänen rintansa kohoili, hänen sydämensä sykki kiivaasti: "Oi, Fulvius, sinä lemmittyni, kuinka sinä minua rakastat! Oi, kuinka onnelliset olemme!" Ja hän laski molemmat kätensä ja käsivartensa miehensä oikealle olkapäälle; toiselle painaen kauniin päänsä.
Mies syleili häntä hellästi. "Niin, ääretön, varjoja vailla on onnemme, — määrätön ja rajaton."
Äkkiä, ja vavahtaen kuin vilusta väristen, kohottaikse Felicitas ja
katsoi miestään arasti silmiin. "Oi, älä manaa taivaan pyhiä esiin.
Kuiskaillaan", hän sanoi itsekin kuiskaten, "että he ovat kateellisia".
Ja hän painoi sormensa miehensä suulle.
Mutta Fulvius painoi kuuluvan suutelon tuolle hienolle kätöselle ja huudahti: "Minä en ole kateellinen, vaikka olen vain ihminen. Kuinka sitte taivaan pyhät voisivat olla kateellisia? Sitä en usko. En usko sitä pyhistä enempää kuin pakanain jumalistakaan, jos he enää lienevätkään elossa ja jos heillä on valtaa ja voimaa."
"Elä puhu heistä! He kyllä elävät, mutta he ovat pahoja haltijoita ja joka heidän nimeään mainitsee, se kutsuu heitä läheisyyteensä; niin kertoo varoittaen basilikan pappi."
"Minä en pelkää heitä. Läpi monen sukupolven ovat he esi-isiämme suojelleet."
"Niin, mutta me olemme heistä luopuneet! He eivät enää meitä suojele. Ainoastaan taivaan pyhät ovat meidän suojelijamme — barbareita vastaan. Oi kauheata, jos he tulevat tänne, tallaavat kukkamme ja vievät meiltä lapsemme!"
Ja hän laskeutui polvilleen ja suuteli pientä nukkujaa.
Mutta nuori isä naurahti: "Germanejako tarkoitat? He eivät suinkaan lapsia varasta. Heillä on niitä enemmän kuin elättää jaksavat. Mutta totta on, että he kyllä kerran voivat korottaa sotahuutonsa Juvavumin porttien edustalla."
"Niin, niin; voivatpa niinkin!" puuttui puheeseen huolestunut ääni, ja paksu Crispus astui puutarhaan läähättäen tulistuttavan kävelymatkansa perästä.