"Terve, sinä kipsiä veistävä Feidias!" huusi Fulvius hänelle.
"Tervetultuanne, setä", puhui Felicitas ojentaen hänelle kätensä.
Crispus heitti nyt leveäreunaisen hattunsa — joka oli ollut aivan otsalla ja suojellut auringolta hänen viinistä punastuneita, kiiltäviä kasvojansa ja nykerönenäänsä — alas niskaan, niin että se jäi nahkasesta nauhasta riippumaan hänen leveälle selälleen: "Älköön Hygiea sinusta milloinkaan luopuko, tyttäreni; Gratiat tietysti eivät jätä sinua — neljättä sisartansa. Niin, germanit! Eräs ratsastaja toi viime yönä salaisen tiedon tribunolle. Mutta kahden tunnin perästä tiesimme me sen kaikki, me Amphitriteen aamukylpijät. Ratsastaja oli vaskonilainen eikä yksikään niistä miehistä sulje suutansa, jos siihen viiniä kaadat. Isaran uittopaikan lähellä on ollut ottelu, meikäläiset ovat paenneet, Vadan vartijatorni on poltettu. Barbarit ovat tulleet yli virran."
"Kas niin!" nauroi Fulvius, "ne seudut ovat vielä kaukana täältä. Mene, kultalintuni, valmistamaan sedälle virvoittava juoma, tunnet hänen seoksensa, niin, ei liikaa vettä! — Ja jos he tulevat — eivät he meitä syö. Sodassa he ovat hirmuisia jättiläisiä, mutta lapsia voiton jälkeen. Olenhan kuukausia ollut heidän vankinaan. Heitä en rahtuakaan pelkää."
"Et itsesi, mutta entäs vaimosi puolesta?"
Felicitas ei kuullut tätä kysymystä; hän oli nostanut lapsen käsivarrelleen ja meni asuinhuoneeseen.
Fulvius pudisti kiharaista päätään: "En pelkää. He eivät tee hänelle mitään, se ei ole heidän tapaistaan. Se on totta: jos kaadun, niin ei hänen sallittaisi kauan olla leskenä. Mutta löytyy ihmisiä — muualla kuin karhunnahkaisten barbarien joukossa — jotka mielellään ryöstäisivät hänet hänen aviomiehensä käsistä."
Ja hän tarttui vihaisena vyönsä alla olevan vasaran kahvaan.
"Hän, tuo puhdassydäminen vaimo, ei saa sellaista aavistaakaan", hän puhui edelleen.
"Ei, ei suinkaan. Mutta ole sinä varuillasi! Minä tapasin hiljakkoin tribunon vanhan argentariuksen [rahanvartija] rahakamarissa."