"Herra, kukaan muu ei tiedä siitä kuin minä! Ja minä —"
"Ja sinä et anna minua ilmi!" huusi byzantilainen, tempasi tikarin tupestaan, upotti sen aina kahvaan asti vanhuksen kurkkuun sekä heittäysi alas kujalle.
KYMMENES LUKU.
Sillävälin oli ratkaiseva hetki kaupungin portin edustalla lähestynyt.
Barbarit, noin kahdeksankymmentä ratsumiestä, olivat lähestyneet kaupunkia, mutta liikkuivat pitkin rantaa aina vain noin jousen ampuman päässä virrasta; he olivat myöskin tulleet yhtä lähelle varustettua siltaa, mutta eivät yrittäneet rynnätä tätä vahvaa laitosta vastaan.
Kaikkien, niinhyvin valleilla olevan kansan kuin puolustukseen valmiitten sotilaitten, silmät tähtäilivät lännestä päin lähenevää vihollista.
Kun Severus oli saapunut sotilaineen sillalle, antoi hän aukaista reiän, josta ainoastaan kaksi miestä yhtä aikaa mahtui kömpimään vasemmalle rannalle; ja kun nyt kaksi viimeistäkin oli ennättänyt varustuksen läpi — sillalle jäivät samat sotilaat, jotka sitä jo aamusta asti olivat vartioineet — kajahti idästä, korkeilta kallioilta oikean puoliselta rannalta maakotkan huikea huuto.
Cornelius käänsi kypäröidyn päänsä ja kuunteli itää kohti: "Kuulitko kotkan huudon?"
Severus nyökkäsi myöntävästi: "Hyvä enne roomalaisille sotureille! Näetkö, kuinka meidän kultainen kotkammekin lipputangolla kohottaa siipensä lentoon?"
Mutta Cornelius ei katsonut kotkankantajaa, hän katsoi vain itäiseen metsään päin: "Vuorikauriin kalliolta kohoaa savupatsas."