"Siellä poltetaan sysiä. Käännä pääsi! Lännestäpäin vihollinen uhkaa.
Keihäs alas. Eteenpäin!"
Ylivoimaiset juvavumilaiset ryntäsivät nyt nopeita ratsumiehiä vastaan kahdessa joukossa, jotka molemmat olivat kolmeriviset ja jotenkin kaukana toisistaan. Mutta nämä olivat kiireesti vetäytyneet taaksepäin, kun tuo suuri määrä jalkaväkeä saapui joen yli; he asettuivat kahteen harvaan riviin noin puoliväliin läntismetsää ja jokea. Ainoastaan muutaman keihäänheiton matka erotti enää viholliset toisistaan.
Juuri kun Severus ja Cornelius, kumpikin joukkojensa etupäässä, olivat nostaneet keihään heitto-asentoon, ratsasti kaksi germania verkalleen heitä kohti, juhlallisesti kääntäen keihäänsä alaspäin.
"Seis!" huusi Severus joukolleen. "He haluavat keskustella.
Kuunnelkaamme heitä!"
Molemmat ratsumiehet tulivat nyt aivan lähelle Severusta ja Corneliusta; maltittomain sotarivistöjen täytyi vetäytyä hiukan taaksepäin.
Toinen germaneista, solakkavartaloinen, uljas nuorukainen, ratsasti lumivalkealla oriilla; hänen asunsa kauneudesta ja loistosta huomattiin heti, että hän oli päällikkö. Hän lienee ollut ainakin kymmenen vuotta Corneliusta nuorempi. Tämä katseli kadehtien barbarin oikeanpuolista paljasta jäntevää käsivartta, jota lisäksi koristi ja suojeli kaksi leveää kultaista rannerengasta; vasemmanpuolista peitti pieni, ympyriäinen, aivan punaiseksi maalattu kilpi, jonka keskustaa kaunisti kultainen pyörä, ilman puolapuita — riimukirjoitus tai kuva auringosta. Hänen rintaansa suojeli oivallisesti kirjailtu haarniska ja Severus huomasi karvastelevin mielin, että sama pantsari oli roomalainen, ja että sitä oli kantanut ylhäinen upseeri, joku lähettiläs eli magister militum. Yläreisissä oli lyhyet nahkahousut, nilkasta ylöspäin paljaitten pohkioitten ympäri oli kierretty korea nahkahihna; vasemmassa sievässä puukengässä oli kannus — ratsastaja halveksi niinhyvin jalustimia kuin satulaa. Vyön alta pisti esiin lyhyt kaksiteräinen sotatappara. Selässä liehui valkea villavaippa, joka, höllästi vyötärölle kiinnitettynä, ei estänyt hänen liikkeitään; luultavasti oli äidin käsi — sillä tämä nuorukainen oli vielä varmasti vaimoton — kirjaillut nuo kauniit, leveät heleänpunaiset raidat sen syrjään. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja valkoiset kuin tytön, ja niiden molemmin puolin aaltoilivat hänen pitkät, ihanat, kullalle kiiltävät kiharansa alas hartioille. Saaliiksi saadulla roomalaiskypärällä liehui latinalaisen jouhitöyhdön asemesta harmaan haikaran pyrstöhöyhenet.
Toinen barbari, voimakas, jättiläisen kokoinen, noin kuudenkymmenen vuotias mies, jonka harmaa, tuulessa häilyvä parta riippui alas rinnalle, näkyi olevan tuon ylhäisen päällikön saattaja. Hänen vaatteensa ja aseensa olivat yksinkertaiset. Samoinkuin nuorukaisen niin oli hänenkin komean sotahevosensa, ruskean oriin, harja sekä häntä palmikoitu punaisilla ja keltaisilla nauhoilla. Hänen hartioillaan riippui sudennahka, jonka aukinainen kita irvisteli hänen kypäränsä päältä vihollista vastaan; kilvessä oli punaiseksi ja keltaiseksi maalattuja kehiä; aseettomalla rinnalla riippui komea jahtitorvi, joka luultavasti joskus oli sarvena koristanut jonkin ikimetsien härän päätä.
Päällikkö oli jälleen kohottanut lasketun keihäänsä, jonka hän nyt otti vasempaan käteensä, tarjoten satulastaan oikean kätensä Severukselle, joka tarttui siihen vitkastellen ja päästi sen heti jälleen irti.
"Ensin kädenlyönti", huusi germani pehmeällä, kaunissointuisella äänellä, oivallisella bulgarilaisella latinankielellä, "ensin kädenlyönti; sitten, jos niin tahdotte, miekanlyönti. — Sinä olet, sen tiedän, Severus, entinen urhoollinen magister militum, joka yhä uljaasti taistelet toivottomassa asemassa toivottoman asian puolesta. Ja minä ylpeilen siitä, että olen Liutbert-sankarin poika, hänen, joka on alemannien kuningas. Liuthar on nimeni eikä yksikään ihminen ole vielä minua voittanut."
Severus virkkoi otsaansa rypistäen: "Minä kuulin isäsi nimen ja omasi;
Augusta Vindelicorum'in olette te valloittaneet."