Kodistaan hänellä ei ollut surua: "Vanhalle ancillalleni ei tehdä pahaa — hänen kasvojensa kurtut suojelevat häntä paremmin kuin monet kilvet. Rahoja on vähän ja nekin kätkössä. Kipsisiä kuvapatsaita he eivät sieltä rupea kuljettamaan; tosin he tällaisissa tiloissa hakkaavat niiltä aina erinomaisella halulla nenät, vaan siitäkään ei ole suurta vahinkoa — ne voi jälleen liimata kiinni."
Mutta hän suri Fulviusta, suri Felicitasta. Hän tähysteli pakolaistoveriansa, mutta tätä ei näkynyt kaatuneitten eikä myöskään vangittujen joukossa; olisi voinut luulla maan nielleen hänet; ratsastaja, joka oli häntä ajanut takaa, ohjasi jo ratsuansa aivan toiseen suuntaan, pakenevia roomalaisia kohti.
Crispus toivoi senvuoksi, että nuori aviomies olisi pelastunut; mutta Felicitasta ei hän voinut auttaa, sillä hänen voittajansa tarttui häneen kovin kourin ja työnsi hänet sillalle päin. "Eteenpäin! Sinä et aavistakaan, roomalainen, kuinka jano voi polttaa alemannilaisen kurkkua. Basilikan ääressä sanoit? No niin! Sieltähän löydämme kaiken lisäksi vielä kultaisia ja hopeisia maljoja, joista kelpaa juoda."
Ja koko meluavan, naureskelevan, riemuitsevan joukon etupäässä tepasteli nyt orjantapaisena juomaveljenä paksu Crispus niin nopeasti kuin hän suinkin lyhyillä säärillänsä jaksoi. Siten he kulkivat sisään kaupungin portista, jonka kautta hän vasta oli kypäröitynä soturina ylpeästi astunut. Kattilan oli hän jättänyt sinne, mihin se oli viskattu, sillä yksin sen muistokin koski kipeästi hänen nenäänsä.
* * * * *
Sillävälin oli Fulvius todellakin kadonnut.
Hän ei ollut heittänyt pois kilpeään ja keihästään, kuten hänen tukeva toverinsa, sillä hän oli nuori, väkevä ja pelkäämätön ja hän ajatteli sitä lupausta, jonka hän vapaaksi päästessään oli antanut kelpo Severukselle. Hän oli nyt saapunut virran reunalle ja seisoi sen nevaisella rannalla.
Kun hän kuuli nelistävän ratsun kavioin töminän yhä enemmän lähestyvän, kääntyi hän päättäväisesti viholliseen päin, katsoi häneen tuimasti, kohotti heittokeihäänsä, tähtäsi tarkkaan ja heitti sen sitte käsivartensa koko voimalla alemannin kasvoja vasten.
"Hyvästi tähdätty!" huusi tämä ja päästi suitset vasemmasta kädestään, jolla hän koppasi suhinalla tulleen keihään suoraan lennosta.
Kilpi ei olisi Fulviusta tällä kertaa paljo hyödyttänyt, sillä hänen päälleen ryntäävä ratsastaja tähtäsi nyt molemmilla keihäillä, omalla ja anastetulla, yhtaikaa roomalaisen päätä ja vatsaa. Mutta ennenkuin nuo kuolettavat peitset lennätettiin, oli niiden maali äkkiä kadonnut.