Hypähtäen taaksepäin korskuvan ratsun edestä, joka seuraavassa tuokiossa olisi kaatanut hänet kumoon, ei hän voinut ylläpitää tasapainoa, vaan kompastui niljakkaaseen rantaruohoon ja syöksähti selin virtaan, johon korkealle räiskähtävät aallot hänet peittivät.
Kumartuen alaspäin hevosen selässä katseli alemannilainen häntä, ja nauroi kun aallot tempasivat hänet mukaansa.
"Tervehdä Danubiota minulta", huusi hän, "kun olet uinut hänen luokseen".
Kääntäen ratsunsa ympäri, karahutti hän taas täyttä laukkaa kentälle.
KAHDESTOISTA LUKU.
Sillävälin oli Zeno kiireesti juosten päässyt pyrkimäänsä kapeaan kadunkulmaan.
Suuriääninen meteli oli miltei hänen kantapäillään; hän katsahti taaksensa: rätisten kohosi liekki likeisen rakennuksen katosta. Hänen lankonsa tuomarin talo paloi. Kiihtyneellä tuskalla hän kiiruhti eteenpäin.
Vielä juostuaan muutaman askeleen hän saavutti pienen papinkartanon portin.
Se oli auki.
Hän juoksi kynnyksen yli ja pakeni kapeata hämärää käytävää pitkin: ei ainoatakaan ostariusta, eikä ainoatakaan subdiakonusta näkynyt. Hän tunki papin huoneeseen, samaan, jossa me jo ennen olemme Johanneksen tavanneet.