Se oli tyhjä.
Pakenija kiiruhti suuren, himmeästi valaistun kirkon läpi alttaria, sen pyhintä turvapaikkaa kohti, joka oli Apsiksen ja keskikäytävän välissä.
Täällä, alttarin portailla makasi Johannes liikahtamatta kasvoillaan, pitäen molempia käsivarsiaan alttarin pyhäinjäännös-arkkusen ympärillä.
Uusi pelko valtasi kuoleman tuskissa olevan byzantilaisen.
Oliko Johannes murhattu? — Ainoa, joka ehkä vielä olisi voinut häntä suojella?
"Voi minua!" ähkyi hän.
Hänen kauhunsa kävi vielä suuremmaksi, kun kuolleeksi luultu hitaasti kohottihe ja äänetönnä käänsi häneen kalpeat, kunnianarvoisat kasvonsa.
"Haa, nousevatko kuolleetkin ylös?" huudahti Zeno ja väistyi syrjään.
"Minkätähden luulet minua kuolleeksi?" kysyi Johannes ja käänsi läpitunkevan katseensa Zenon peljästyneisiin kasvoihin.
"En minä — en minä! — Mutta tribuno aikoi —"