"Minä ymmärrän! — Mitä sinä sitten täältä haet?"
"Pelastusta, pelastusta!" vaikeroi koronkiskuri. Hän ajatteli taas ainoastaan uhkaavaa vaaraa. "Orjani! Kaikki orjani ovat nousseet kapinaan. Tuomarin talo jo palaa."
Samassa välähtikin basilikan lehteri-ikkunoissa kirkkaan tulen heijastus ja kaukaa kuului aseitten kalsketta.
"Kuuletko! He etsivät minua! He tulevat! Pelasta minut! Peitä minut ruumiillasi. Tässä, tämä kulta on sinun" — ja hän heitti raskaan pussin alttarille. Se repesi, ja useita kultakappaleita vieri helisten portaitten yli lattialle.
"Voi, voi minua onnetonta! Minä menetän sen, eikä siitä ole minulle mitään hyötyä. Kuule, kaiken tämän kullan — tai puolet siitä! — ei, kaiken, kaiken lahjoitan sinulle, sillä tiedänhän, että annat sen palvelemallesi pyhälle Pietarille, kirkollenne, köyhille. Vaan pelasta minut, pelasta!"
Ja hän syöksyi papin jalkojen juureen, huolellisesti kätkien kalliita kiviä täynnä olevan kukkaron poveensa.
Johannes viittasi häntä nousemaan: "Minä tahdon pelastaa sinut —
Kristuksen tähden, ei kullan tähden."
"Jääthän luokseni?" huusi Zeno, uuteen toivoon elpyen.
"Sitä en voi! Minun tehtäväni tällä hetkellä on hoitaa haavoitettuja taistelutantereella. Veljeni olen jo lähettänyt sinne. Mutta tahdoin vielä kerran rukouksen avulla koota voimia."
"Ei, ei! Minä en laske sinua täältä!" huusi Zeno ja tarttui lujasti häneen.