Mutta Johannes irtautui hänestä odottamattomalla voimalla: "Minun täytyy, sanon minä. Herrani kutsuu minua. Ehkä voisin estääkin tämän murhan. Mutta sinä — sinä olet julmuudellasi vihoittanut nuo onnettomat niin, etteivät muutamat heistä enää kunnioita alttariakaan eivätkä minun rukoustani." —
"Niin, niin!" myönsi Zeno.
Hän ajatteli Këix-orjaansa — hurjistunutta eläintä.
"Sinä pääset piilopaikkaan, josta eivät muut kuin Jumala sinua löydä.
Katso tänne!"
Näin sanoen kumartui Johannes ja nosti erästä lattian marmorilevyä alttarin vieressä; aukosta näkyivät lyhyet tikapuut, jotka johtivat hämärään, jotenkin tilavaan kellariin.
"Tuonne alas! Ei kukaan minua lukuunottamatta tiedä tästä vanhasta holvihaudasta. Odota täällä siksi kun sinut täältä noudan; minä palajan, kun vaara on ohitse."
"Mutta jos — jos —"
"Jos menetän henkeni, tarkoittanet. Silloin voit itsekin alhaalta päin kohottaa kivikantta. Kiiruhda!"
"Minua hirvittää — tulla elävänä haudatuksi! Ehkä siellä on kuolleitten luita, luurankoja — anna anteeksi — onko luolassa pyhimysten jäännöksiä?"
"Pelkää sinä elävää Jumalaa äläkä kuolleita ihmisiä! Tässä saat öljylampun! Ja nyt mene alas. Etkö kuule? Meteli lähestyy yhä."