Silloin pujahti Zeno lamppu kädessä alas.
Johannes tempasi rahasäkin alttarilta ja heitti sen hänen jälkeensä. Kuoleman tuskissaankin saituri huomasi, että pappi sitä ennen otti siitä kourallisen solideita, ennenkuin työnsi kiven aukolle. Hän ripotteli ottamiansa kultarahoja basilikan pääovelta, jonka pani sisäpuolelta salpaan, aina alttarille saakka ja sen sivulla olevalle ovelle, josta mentiin hänen asuntoonsa. Sitte hän kiiruhti tuosta sivuovesta huoneittensa kautta ulos.
Muutaman minuutin perästä kuuli Zeno kirkon pääovea raivoisasti hakattavan. Hänen sydäntään ahdisti.
Ovi murtui: ihmisiä, joita äänistä ja askeleista päättäen oli suuri joukko, tunki sisään. Zeno ei enää voinut hengittääkään. Kuolemanpelko valtasi hänet. Hän painoi korvansa lattialuukkua vasten, paremmin kuullakseen.
Ensin hän erotti vaimon äänen:
"Kirkossa ette saa häntä tappaa! Eikä pyhimysten turvapaikassa! Hän on minut ruoskittanut melkein hengettömäksi ja murhannut lapseni — mutta ei kirkossa! Kunnioittakaa ijankaikkisen Jumalan huonetta!"
"Mieluummin Jumalan kuin hurskaan Johanneksen huoneessa!" neuvoi toinen ääni.
"Ainoastaan alttari on rauhoitettu, ei koko kirkko!" kiljasi kolmas.
Mutta sitten kuuli Zeno Këix-hirviön huutavan;
"Itse taivaallisen isän jalkojen juuressa minä hänet murskaksi murentaisin! Hän on viimeiseksi murhannut vielä vanhan isänikin, joka viimeisiin asti rukoili, etten tekisi tätä hirmutyötä. En kuullut hänen varoituksiaan ja hän pujahti pois luotani. Vasta kun mursimme auki Zenon oven, löysin isäni — ja hänen kurkussaan oli Zenon puukko. Seitsemän kertaa tahtoisin murhata tuon konnan!"