"Yhdessäkin on kyllä", naurahti Kottys, "jos murhaat hänet yhtä hitaasti kuin me päästimme päiviltä herramme. Me poltimme Mucius-tuomarin elävältä hänen oman talonsa tulessa."
"Seis! Katsos tänne, Kottys-veikkoni, tässä näkyy pakenijan jäljet. Haavoitetusta hyenasta vuotaa verta, pakenevasta saiturista kultaa. Katsokaa, tästä pääovesta hän on tullut sisään, työntänyt salvan eteen, juossut tänne, alttarin ohi ja tuosta ovesta pujahtanut papin huoneisiin! Siellä hän piilottelee. Seuratkaa!"
"Seuratkaa! Surma hänelle, surma!" kiljui koko orjajoukko ja karkasi jyskyvin askelin marmorilattian yli, Zenon pään päällitse viereiseen huoneeseen.
Piileskelijä oli kuolemantuskasta aivan mieletönnä kömpinyt holvihaudan äärimmäiseen nurkkaan asti, istua kyyröttäen siellä ison aikaa; kylmä hiki juoksi hänen otsaltaan.
Vaan kaikki jäi hiljaiseksi, viimeinenkin ääni vaikeni; takaa-ajajat olivat, etsittyään komerot papin asunnossa, syösseet jälleen kadulle.
Hän lohdutteli itseään: "Pian on tribuno huomaava tulipalon ja kapinan kaupungissa. Hän on ennenkin monta kertaa saanut tällaisen metelin taukoamaan. Muutamassa tunnissa ovat hänen peitsensä asettaneet kaikki entiseen järjestykseensä." Vähitellen tointui kauppias jälleen ja hänen mielensä rohkaistui.
Hän rupesi nyt öljylampun valossa tarkastelemaan kellarimaista hautaansa.
Hän oli kompastua erääseen arkkuun.
Kauhunsekaisella uteliaisuudella täytyi hänen välttämättä aukaista se:
"Säilyttiköhän se vanha kettu siinä kirkon aarteita?"
Hän nosti kannen ylös: kirstussa ei ollut muuta kuin paperikääröjä ja pergamenttia. Niiden yli oli levitetty valkoinen papin puku kaapuinensa, aivan samallainen kuin Johanneksen yllä oli ollut.