Uusi ajatus välähti pakenijan mieleen.
Äkkiä hän veti väljän pappisvaatteen oman pukunsa päälle. "Täällä en kuitenkaan enää kauvan viivy. Ja varmimmin — paremmin kuin haarniska — suojelee minua tämä verho."
Hetken kuluttua, kun kaikki yhä oli hiljaista, rupesi hän haluamaan pois kuopan ummehtuneesta ilmasta. Hän kohotti varovasti lattialevyä, nousi tikapuitten ylimmälle puolalle ja katseli tarkastellen tyhjää kirkkoa.
Hänen silmiinsä välähtivät heti alttarilampun valossa lattialla kiiltelevät kultakappaleet.
Takaa-ajajat olivat poimineet osan, vaan ei läheskään kaikkia: "He enemmän janoovat verta kuin kultaa."
Saituri oli jo monesti katunut sitä, että oli luvannut liikoja papille.
"Mutta tosiaan! hän halveksi lahjaani. Siis olen minä vapaa sitoumuksestani. Ja vahinkopa olisi, jos nämä sirot kappaleet joutuisivat sille kelvottomalle."
Hän nosti nyt levyn kokonaan ylös ja kuunteli levottomasti vielä kerran.
Kaikki hiljaista.
Sitten hän laski varmuuden vuoksi kultansa ja kalliit kivet arkkuun, sulki kannen, kiipesi nopeasti kirkkoon ja keräili solidit kokoon. Ensin lähimmät, sitte alttarilla olevat; silloin hän näki alttarin oikealla puolella kokonaisen kasan, joka oli vierinyt pussin halkeamasta.