"Josta meidän on kiittäminen, teitä, te viisaat alemannit."
"Niin, ettekö tunnusta meidän viisaasti houkutelleen heidät esiin?" virkkoi edellisen puhujan asekumppani. "Ensin sujautti Liuthar, mainehikkaan kuninkaamme mainehikas poika, ja pari hänen seuralaistansa viiden maurilaisen ratsastajan kimppuun, jotka kapitolin tribuno oli lähettänyt meitä vakoilemaan. Mutta me tunnemme metsät täällä paremmin kuin nuo ruskeat afrikalaiset. Neljä heistä kaatui, ennenkuin osasivat sitä aavistaakaan. Yksi valitettavasti — luippasi tiehensä; mutta näyttääpä siltä kuin ei hän olisi voinut paljoakaan kertoa. — Sitte luikahti pieni parvi meidän miehiä salaa joen yli — alemannilaisen ratsu osaa uida kuin joutsen — ja laukkasi itäisille vuorille päin, teidän luoksenne, bajuvarit, että haikaran ja kotkan huudot olisivat oikeaan aikaan vastatusten kajahtaneet."
"Ja tällä kertaa olette te, hidastelijat, vastoin tottumusta ja tapaa todellakin ennättäneet oikeaan aikaan oikealle paikalle", pisteli Suomar, toinen alemanni.
Bajuvari tarttui julmistuneena vyössään riippuvaan tapparaan: "Mistä sellainen puhe on kotoisin, sinä paksupäinen suavilaisroisto? Arvatakseni olemme aina tulleet kyllin aikaisin teitä kurittamaan — teitä, kuten kaikkia muitakin, jotka kauan sitä olivat odottaneet! Ja useinpa saitte tuntea te, liukasjärkiset kielenpieksäjät, meitä hidassanaisia paetessanne, että ajatuksenne ja jalkanne eivät kuitenkaan olleet kyllin nopeat!"
Solvaistu aikoi vihaisena vastata, mutta hänet keskeytti sovintoa hieroen Vestralp, edellinen alemanni. "Sopikaa pois, te molemmat, sinä Suomar-poikani ja sinä, vahva markomanni! Kun uljaat bajuvarit ovat saapuvilla, ottelevat he myös oivallisesti, ja pian on se hetki, jonka he ehkä myöhästyivät, korvattu."
"Se on usein nähty!" huusi Rando, kolmas alemanni.
"Viimeksi", jatkoi Suomar, "aivan äskettäin torilla ja linnan jyrkällä tiellä, tappelussa tribunon ratsumiehiä vastaan."
"Vait! Mitä tuo oli?"
"Niin! Eikö maan alta kuulunut huokauksia?"
"Tuolta, alttarin vasemmalta puolelta."