"Felicitas!"
Nuorukainen astui äkkiä askeleen eteenpäin. "Onni! Autuus! Sekö on nimesi? Oi, sinä oletkin onni ja autuus!"
"En ymmärrä sinua."
"Ei ole tarviskaan", mutisi Haduwalt. "Mutta anna jo minullekin jotakin juotavaa."
Felicitas antoi hänelle maljan ja hän tyhjensi sen yhdessä kulauksessa.
"Toden totta", jatkoi vanhus, "asuukin täällä joku ihmeitä tekevä haltijatar. Kuinka olisitkaan muuten tietänyt tulla meitä vastaan maljoinesi ja sammuttaa janoamme viinilläsi?"
"Näin teidän lähestyvän — säikähdyttyäni kivilevyjen maahan vierimisestä. Vanha Philemon, meidän iäkäs orjamme, on ne kasannut kokoon. Kuinka saattaisikaan tuo halvattu, puolisokea ukko minua suojella!"
"Ja tuonko kiviläjän takana luulit olevasi turvassa ilman ainoatakaan puolustajaa."
"En luullutkaan. Tiedänhän, että hyvä Jumala ja suojelusenkelini minua varjelevat. Mutta vanhus ei tahtonut minua jättää, mennäksensä puolisoani etsimään, ennenkuin olin monta kertaa häntä käskenyt. Vasta sitte, kun hän oli sulkenut kauvaksi näkyvän porttimme kivillä, luuli hän minun olevan jotenkin hyvässä piilossa."
"Puolisoasiko?" kysyi Liuthar otsaansa rypistäen, ja istuutui, seuraten emännän esimerkkiä. "Onko hän jättänyt sinut tänä vaarallisena aikana?"