SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Yhdellä askeleella hän hypähti yli portaiden neljän askelen ja paiskasi esiripun syrjään.
Vaan kauemmas ei hän päässyt. Kuin lumottuna tai kiveksi muuttuneena seisoi hän sen näyn edessä, joka tässä hänen silmiään kohtasi.
Hämmästyksestä hämillään astahti hän askeleen taaksepäin, hieman taivuttaen polveansa. Keihäs oli pudota hänen kädestään; sillä kuninkaanpoikaa kohti kulki keveästi ylevä, alabasterisen, marmoripatsaalta astuneen Heben kaltainen olento — se oli Felicitas.
Vasemmalla kädellään hän hellästi painoi nukkuvaa lasta rintaansa vasten. Hänen ihmeen ihanat kasvonsa olivat tänä peloittavana hetkenä vielä entistä kalpeammat. Oikeassa kädessään hän kantoi punaisella viinillä täytettyä hopeamaljaa.
"Terve, te vieraat! Minä toivotan teidät tervetulleiksi puolisoni kartanoon. Hän on poissa. Minä olen ypö yksin kotosalla. Suojeletko minua ja lastani?"
Liuthar ei saanut sanaakaan sanotuksi. Sykkivin sydämin ja suurin silmin tuijotti hän tuota ihmeellistä, lumoavaa näkyä.
Mutta vanha Haduwalt näki huolestuneena nuoren herransa silmäykset ja virkkoi syvällä vakavuudella:
"Ole huoleti ja levollinen, sinä roomalaisnainen. Minä lupaan sinulle kuningas Liutbertin ja hänen poikansa Liutharin, tämän tässä niin kummasti vaikenevan nuorukaisen kunnian kautta, että minä olen suojeleva sinua kuten omaa tytärtäni ja kunnioittava sinua kuten sisarta. — No, juo nyt Liuthar, koska niin ystävällisesti taritaan", kehoitti vanhus seuralaistaan, joka yhä oli kuin suunniltaan, ja otti keihään hänen kädestänsä.
Nuorukainen kohotti maljan huulilleen, tuskin kieltänsä kastaen, ja ojensi sen jälleen Felicitaalle kääntämättä koko aikana katsettansa hänen kasvoistaan. "Mikä on nimesi?" kysyä hän matalalla, vapisevalla äänellä.