Silloin vanhus äkkiä paiskasi kätensä nuorukaisen olkapäille ja tahtoi häntä poistumaan.
"Lähtekäämme täältä pois", kuiskasi hän huolestuneena. "Mieluisammin tunkeudun minä kahden roomalaisjoukon läpi kuin yhden taikaluvun. Mutta sano, mitä se kirjoitus merkitsee?"
"Miten sen sinulle kääntäisin? Jotenkin tällä lailla:
"Tääll' asuu onni ja armahin autuus;
Kauas sa karkoitu turmion tuoja."
"Tahdon nähdä tuon onnettaren, joka täällä asuu!"
Ja Liuthar syöksi kivivarustusta vastaan ja työnsi kilvellään ja keihäällään keskimäisiä kivilevyjä, niin että koko rakennus pian jyskyen kaatui puutarhaan päin.
Nuorukainen astui reippaasti kynnyksen yli. "Tämä kirjoitus ei minua peloita, vaan päinvastoin houkuttelee minua tänne astumaan. Täällä asuu onni, täällä asuu autuus. Itse toivojen jumala johti minut tänne. Ja me saamme lähestyä, sillä me emme ole turmion tuojia."
"Kukaties luulee talon isäntä meitä siksi", tuumaili vanhus arvelevan näköisenä, nostaen keihään olalleen ja seuraten nuorta ystäväänsä. Tämä riensi rientämällä rakennuksen ovea kohti, jonka tummankellervän esiripun takaa punainen valo häntä kutsui luokseen.
Suuressa kiihkeydessäänkin hän huomasi, mitenkä yksi oksa eräästä kukoistavasta ruusupensaasta oli irroittunut tukeestaan ja vaipunut avutonna alas hiekkaan. Hän kohotti sen varovaisesti ylös.
"Olisi vahinko, jos sitä poljettaisiin."