"No, no", naurahteli vanhus, "ei pidä kummeksia, jos ihmiset eivät huoli vastaanottaa sellaisia vieraita kuin Haduwaltia ja hänen janoansa. Mutta niitä ei kumpaistakaan niin helposti voida karkoittaa! Ei Haduwaltia, Hadumarin poikaa, sen helpommin kuin hänen janoansakaan. Pois kivet tieltä!"
Hän tarttui jo vahvalla kädellään ylimmäiseen noista päällekkäin ladotuista kivilevyistä, heittääkseen sen sisälle, kun Liuthar esti häntä siitä.
"Seis! Näetkös! Tuolle ylimmälle levylle on jotakin kirjoitettu, ehkäpä talon nimi. Luulen voivani vielä lukea sen."
"Minä taas en voisi sitä lukea, vaikka olisi keskipäivä", sanoi vanhus naurahtaen. "Mitä siinä sanotaan?"
Liuthar luki vaivoin ja hitaasti, kirjaimen kerrassaan:
"Hic — habitat — — felicitas
Nihil — mali — intret —"
Nuorukainen vaikeni hämmästyneenä ja seisoi hetkisen liikahtamatta.
Hänen sydämensä sykki kiivaasti, veri kuohahti hänen ohimoilleen.
"Ihmeellistä!" sanoi hän hiljaa itsekseen. "Täälläkö asuu onni? — Sekö onni, jota minä etsin? Sen vuoksiko tähti tänne askeleeni johti?"
"No, ihmeitä tekevän Votanin kautta! Onko riimukirjoitus sinut lumonnut?" kysyi Haduwalt.
"Se on suojeleva mahtisana, jonka tulee luoda siunausta ympärilleen."