"Joudumme kaiketi tappiolle myös saaliinjaossa, sillä siihen vie sinun taitamaton tarkkuutesi valasi noudattamisessa."
"Emme joudu", vastasi Liuthar. "Herttua Garibrand on määrännyt sen tapahtuvaksi huomenaamulla ja, kun Vindelician portilla jätimme hyvästi, kutsui hän minua ottamaan siihen osaa. Muuten ei tämän sodan päävoitto olekaan joku kultarasia tai maakaistale, vaan se, että meillä tästälähin roomalaisten asemesta on uskollisia bajuvareja itäisinä naapureina. Jo aikoja sitte ovat Bajuhemum ja Danubion seudut tuntuneet heistä liian ahtailta, kun itägootit levittivät niin laajalle valtansa Amalungikuninkaitten aikana. Silloin vaelsivat he pohjoista ja länttä kohti. Samaan aikaan kun Garibrand varustautui valloittamaan Juvavumia, kulki hänen sukulaisensa Agilolf, toinen bajuvarien herttua, Bojormetsän kautta Regina Castraa, Rooman lujinta varustusta piirittämään. Lieneeköhän se jo valloitettu?"
"Kauvan ei meidän ainakaan tarvitse voitonsanomaa odottaa ja sen kanssa tulee kaiketi tieto toisestakin asiasta, joka koskee sinua vielä läheisemmin, Liuthar."
Nuorukainen punastui ja painoi vaieten päänsä alas.
"Herttua Agilolfin tytär, Adalagardis, on kaunein kaikista neitosista, joita ikinä olen nähnyt", jatkoi vanhus innostuen. "Hänen isänsä ja kuningas Liutbert ovat jo aikoja sitte sopineet siitä, että teistä molemmista on tuleva pariskunta. Mutta tuo ylpeä bajuvari näyttää vasta silloin tahtovan liittyä kuninkaalliseen sukuunne, kun häntäkin ympäröi yhtä suuri kunnia kuin teitä. Senvuoksi hän lähetti minut kosioretkeltäni kotiin, sanoen: 'Lähetän vastaukseni valloitetusta roomalaislinnasta.' Ja kuules, poikani, minä arvelen, että se nyt jo olisi sinulle otollista. Sinä vietät kukoistavan nuoruutesi voimakkaimpia päiviä ja suonissasi ei virtaile vettä, vaan punaista verta."
"Minusta tuntuu usein siltä kuin juoksisi niissä tulivirta", sanoi tuo kaunis nuorukainen hiljaa, melkein ujosti.
"Etkö luule huomanneeni niitä silmäyksiä, joita Juvavumissa heitit jokaiseen roomalaistyttöön, joka uskalsi sinuun katsahtaa. Luultavasti harvat heistä olisivat syleilyäsi vastustaneet."
"Mitenkä, vanhus? — Väkivaltaa! Väkivaltaa naista vastaan!"
"Mitä vielä! Berahtan ja Holdan kautta! Siihen ei tarvita paljoa väkivaltaa. Vähän aikaa ne kaikki ovat tekevinään vastarintaa, kihlatut morsiametkin. Mutta nämä roomalaiset mustatukkaiset, keltaihoiset, laihat kissat eivät kelpaakaan minun kuninkaani pojalle. Niiden kautta pilaantuisi koko suku. Mutta Adalagardis! Onneksi sinulle ja meille, jos saat hänestä puolison! Votanin valkyrioita olen ajatellut hänen kaltaisekseen. Hän on tuskin sormen levyä sinua lyhempi; vaaleat kiharat riippuvat kuin kultainen kuninkaanvaippa aina nilkkoihin saakka; pyöreät käsivarret ovat valkeat kuin Alppien lumi ja kauniisti kaareutuu hänen korkea rintansa; iloiset silmät loistavat kuin keväinen taivas. Fullan, voimaa ja kauneutta uhkuvan Fullan kautta! Hän on alemanneille otollinen kuningatar! Mikset jo aikoja sitte ole ratsastanut häntä kosimaan?"
"Sinä unohdat, etten milloinkaan ole häntä nähnyt. Hänen isänsä sanoi: 'Vasta silloin, kun hovini on Regina Castrassa, toivotan sinut sinne tervetulleeksi.' Vaan mahtaneeko hän olla onneni, tuo tuntematon, mutta kuitenkin hartaasti ikävöity onni, se autuus, jota etsin? Seis! nyt olemme matkamme määrän päässä. Tässä on portti. Mutta mitä tämä merkitsee? Eipä näytä talo vieraanvaraiselta. Sisäänkäytävä on suljettu suurilla kivilevyillä."