Hän tunsi, että hänen kauneutensa oli lumonnut Liutharin, mutta se ei huolestuttanut häntä, sillä tämän katse oli niin puhdas. Ehdottomasti tuli hän vastakohtaisuuden vuoksi verranneeksi sitä tribunon mustien silmien kammottavaan tuleen, joka häntä niin usein oli peloittanut. Mutta näihin jaloihin, totisiin kasvoihin ja syvämielisiin harmaisiin silmiin katseli hän mielellään.
Vähitellen nousi Felicitas.
"Tosin olen peljännyt", sanoi hän hymyllä, joka teki hänet vieläkin ihastuttavammaksi, "tai ainakin suuresti arastellut teitä kaikkia, niin, kaikkia, joita 'barbareiksi' sanotaan. Ja minä peljästyin, kun kuulin kivien räjähtävän maahan. Tuskallisena katselin ulos. Mutta kun näin, miten sievästi te astuitte käytävää, kukkasia tallaamatta — sillä sitä olin pahoin peljännyt — ja kun toinen teistä, joka oli valkeaan vaippaan puettu, huolellisesti nosti pystyyn erään hiekkaan langenneen ruusunoksan, kuiskasin minä pienelle pojalleni: 'Älä pelkää, silmäteräni, nuo eivät tee meille pahaa.' Ja pelottomana täytin viinimaljan. — Ja nyt, kun olen katsahtanut teidän hyväntahtoisiin silmiinne, nyt tunnen itseni niin turvalliseksi, kun olette täällä. Ja minä tiedän, että tuotte huomenna puolisoni luokseni. Nyt vien pienokaisen makuuhuoneeseemme." Hän osoitti sormellaan erästä kapeaa, ainoastaan punaisella villaesiripulla suljettua käytävää huoneen takaseinällä. "Sitte tahdon hankkia teille syötäväksi sitä vähää, mitä tässä talossa voidaan tarita."
"Älä suinkaan unohda viiniä!" huusi Haduwalt hänen jälkeensä.
Kun Felicitas oli hiljaa, vienosti loitommalle vierivän aaltosen lailla poistunut huoneesta, hypähti Liuthar kiihkeänä seisoalleen.
"Kuule, oi kuule", huudahti hän ja seurasi häntä.
Mutta Haduwalt sieppasi nuorukaisen vaipasta kiinni, estäen häntä menemästä.
"Hän ei sitä kuullut. Kiitos jumalille!"
Liuthar tempaisihe uhkamielisesti irti. "Hänen täytyy kuulla, että minä" — samassa malttoi hän mielensä ja löi kädellään otsaansa.
"Vai niin, vai — niin, vai — niin!" sanoi vanhus hitaasti ja pysähtyi joka sanan välissä. "Vai nyt vasta nuori Liuthar ensikerran näki sellaisen olennon, joka miehen pantsarin asemesta kantaa lasta uhkuvilla rinnoillaan, ja jota vaimoksi sanotaan. Pelkäänpä todella, että riimukirjoitus sinut on loihtinut, sillä viini ei ollut mitään taikajuomaa, koska minä en mitään erinomaista tunne. Sinä jouduit lumoihin heti tänne astuttuasi, kun huomasit nuo kalkkikasvot. Mitenkä? Tahtoisitko seurata häntä? Seis, sanon minä. Vahinko, etten enää muista kaikkia kiivaita haukkumasanoja, joita isäni, herra Hadumar, minulle lateli, kun sai vihiä siitä, että olin pujahtanut naapurin puutarhaan maistelemaan makeita päärynöitä, joita roomalaiset olivat ruvenneet hedelmättömissä Illarametsissä viljelemään. Silloin hän taputteli minua oivalailla. Mutta olen unohtanut hänen hyväilysanansa, sillä siitä on jo pitkä aika. 'Sinä nokkela varas, sinä yön- ja päivänkuleksija! Sinä viekas kettu! Sinä ahmiva susi!' Ne eivät olleet hellimpiä nimiä. Nyt olisi minulla sopiva tilaisuus niitä käyttää. Sopiiko sinun sanatonna ja mieletönnä tuijotella toisen miehen aviovaimoa? Onko oivallinen äitisi Lindgardis sellaisia tapoja sinulle opettanut? Etkö ensinkään ajattele Adalagardista, morsiantasi?"