Hän astui nauraen huoneesta ja pujahti puutarhaan.
"Mokoma muriseva karhu luulee voivansa estää minua kulkemasta tuon kynnyksen yli", sanoi hän itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi uhkamielisenä. "Hänkö voisi sitä vartioida? Ennenkuin hän on juonut puoliakaan väkevästä viinistään, kuorsailee hän jo kuin Donar jättiläisen holveissa. Minä jättäisin sen ehkä sillensä, mutta nyt juuri sen teenkin, koska hän luulee pakolla voivansa minut siitä estää. Mitä olen tekevä seisoessani nukkuvan kaunottaren edessä — sitä en vielä tiedä. Mutta sinne minä uhallakin tunkeudun tuon parjaajan ylitse."
Ja nuorukaisen tuliset tunteet kuohahtivat uhkamieliseen vihaan vanhaa ystävää kohtaan.
Tämä tirkisteli hänen jälkeensä.
Kun ei noita kiivaita askeleita enää kuulunut, huudahti hän hiljaa:
"Kuules, emäntä!"
"Mitä tahdot?"
"Onko sinulla jotakin lankakerää talossa?"
"On kyllä! täällä on yksi."
"Hyvä! Ojenna minulle sen pää tästä esiripun alta. Minä kiinnitän sen vyöhöni; ja sinä — sinä otat kerän käteesi ja pidät siitä lujasti kiinni myös nukkuessasi; ymmärräthän? Ja jos sattuisit näkemään pahaa unta, niin nykäise lankaa."