"Miksi niin? Voinhan sinulle huutaa."
"Älä luota siihen", tuumasi vanhus, ja hieroskeli raskaita silmäluomiaan. "Sanovat, että kun minä kerran viinistä nukun, ei alemannien sotahuutokaan voisi minua herättää. Mutta jos joku minua nykäisee vyöstä, niin sen kyllä havaitsen. Silloin herään — jos mahdollisesti olisin nukkunut — ja kiiruhdan sinua auttamaan."
"Kuten tahdot. Mutta se on tarpeetonta; vartioitseehan seuralaisesi meitä puutarhassa."
"Mitäpä hänestä! Älä häneen liiaksi luota. Hän nukkuu yhtä mielellään kuin murmeli-eläin. Hänestä ei ole suurta turvaa. Pidä siis lujasti kerää kädessäsi. Ja hyvää yötä nyt, sinä lempeä olento! — Hän miellyttää minuakin", mutisi hän. "Hyvinkin hän miellyttää. Mutta minun täytyy kuitenkin tehdä hänet tuolle pojalle vastenmieliseksi. Liuthar ei vielä ole silitellyt kenenkään muun naisen kuin äitinsä poskia, ja hän uhkuilee voimaa ja tulta. Miksi hänen pitikin kohdata juuri tämä hieno, valkea kaunotar? Sääli, jos hän edes hiukankaan häiritsisi tuon vilpittömän sielun rauhaa. Minun täytyy heitä molempia vartioida. Vielä yksi kulaus ja sitte on Haduwalt raitis ja valpas."
Pieni lamppu tuikki himmeästi makuuhuoneesta ja sen valo tunki punaisen esiripun läpi.
Ulkopuolisessa huoneessa sammui lamppu. Koko talossa vallitsi hiljaisuus.
Ainoastaan puron unettava lorina kuului puutarhasta. Ja makuuhuoneesta kuuli vanhus nukkuvan Felicitaan säännöllisen hengityksen; Haduwalt laski niitä ja laski oivallisesti aina sataan asti.
Sitte haparoi hän lankaa vyöstään.
"Kaikki hyvin", mutisi hän, "enkä minä tahdo nukkua! En mitenkään! —
Sata-yksi!"
Sen edemmäksi ei hän laskenut.