KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Lämpimän kesäyön koko lumoava ihanuus laskeutui yli hiljaisen puutarhan.
Loistavina tuikkivat lukemattomat tähdet pilvettömällä taivaalla.
Ja nyt yleni idästä, Juvavumin vallien takaa, yön hopeahohteinen haltiatar, valaisten valkeata taloa, tiheätä pensaikkoa ja korkeita puita kirkkaalla, haaveellisella hohteellaan.
Tuhannet yötä rakastavat kukkaset niityillä ja puutarhoissa avasivat nyt verhonsa, jonka päiväksi olivat sulkeneet, ja levittivät hienoa tuoksuaan leppoisaan ilmaan.
Nuori germani astuskeli edestakaisin puutarhassa liikutetuin mielin.
Viereisen puiston ruusupensaissa laulaa helkytteli satakieli niin raikkaasti, niin tulisesti, niin kiihkeästi. Liuthar olisi ollut sitä kuuntelematta, jos olisi voinut, mutta noiden rakkautta himoavien sävelien viehätysvoima oli liian suuri.
Vieno tuuli heilutteli Liutharin pitkiä kiharoita. Hän oli jättänyt kypärän kuten pantsarinkin huoneeseen ja ottanut mukaansa ainoastaan keihään käyttääkseen sitä kävelykeppinään, sekä kilven päänalaiseksi, jos hän haluaisi lepoa.
Mutta hän ei saanut lepoa.
Päättävästi astui hän pois tuon talon luota, joka niin häntä tenhosi, ja lähti portille, missä maahan syösty kiviläjä vielä oli entisellään.