Orja-vanhus oli porttivarustusta rakentaessaan, kun muut kivet eivät riittäneet, kiskonut irti myös kynnyslevyn, jossa kirjoitus oli, ja pystyttänyt senkin siihen.
Liuthar istuutui näille kiville ja katseli uneksien tähtiä ja kuun viehättävää kumotusta.
Hän pakotti itseään ajattelemaan kotona olevia vanhempiansa, eilispäivän voittoa, Agilolfin tytärtä, jonka nimi kaikui niin kauniilta — minkähän näköinen hän mahtoi olla?
Oi, siitä ei ollut apua; hän vain petteli itseään. Kaikkien ajatusten takana, jotka hämärinä ja kuin usman ympäröiminä väikkyivät hänen mielessään, taas haihtuakseen, yleni tuon marmorivalkean sopusointuisen olennon kuva.
"Felicitas!" huoahti hän hiljaa.
Kauvan hän istui liikahtamatta.
Silloin vaikeni äkkiä satakieli laulamasta.
Liuthar heräsi nyt unelmistaan, ja samassa kajahti kavioitten kopina hänen korviinsa; muutama ratsu kuului rajua vauhtia ajaa karahuttavan Juvavumin portilta-päin Legionaintietä pitkin. Tottuneen ratsumiehen korva saattoi arvata hevosten luvun joko kahdeksi tai kolmeksi.
Hän hypähti pystyyn ja tempasi vieressään olevan keihään.
"Nuo eivät ole alemannilaisia ratsumiehiä", hän tuumasi. "Keitähän ne lienevät? Pakenevia roomalaisiako — vaiko hänen puolisonsa?"