Hän asettautui portin oikeanpuolisen patsaan taakse, niin että se kätki sekä hänet itsensä että hänen varjonsa; siitä saattoi nähdä kuun valossa sekä tien että huvilaan vievän polun melkein yhtä selvästi kuin kirkkaalla päivällä.
Kavioitten töminä hiljeni äkisti.
Vakooja huomasi, kuinka viereisessä alangossa kolme miestä hyppäsi ratsujensa selästä ja kuinka he sitoivat hevosensa erääseen peninkulmapatsaaseen.
Pisimmällä heistä oli päässään roomalainen kypärä, josta heilui musta jouhitöyhtö; toisilla oli maurilaisten ratsumiesten rautalakki; heidän valkeat vaippansa häilyivät öisessä ilmassa.
"Tuskinpa yksikään noista on hänen miehensä, eivät ne myöskään liene huvilan orjia. Mutta kuitenki tulevat he tännepäin. Mitä heillä täällä on tekemistä! Herätänköhän Haduwaltin? — Joutavia! Kuningas Liutbertin poika on jo usein ennenkin vastustanut kolmea vihollista yht'aikaa."
Samassa oli kypärää kantava mies ehtinyt portin ääreen.
"Odottakaa tässä", käski hän seuralaisiaan ja kohotti lyhyttä heittokeihästään, "minä noudan itse tuon naisen. Jos tarvitsen apuanne, niin huudan teitä. Mutta minä arvelen —"
"Seis, roomalainen, seis!" kiljasi Liuthar ja asettautui keihäs ojossa keskelle kuun valaisemaa sisäänkäytävää: "Mitä täällä tahdotte?"
"Germaniko täällä? Surma hänelle!" huusivat kaikki kolme.
Samassa silmänräpäyksessä hoiperteli heidän johtajansa pari askelta taaksepäin, Liuthar oli antanut keihäällään hänen rintahaarniskaansa vastaan aika sysäyksen.