"Toinen Locusta! No olkoon sitten, mutta minä luotan enemmän Camillan kauniisiin silmiin. Tietääkö hän sinun vehkeistäsi?"
"Ei sanaakaan hänelle. Hän ei sitä sallisi. Hiljaa, hän tulee."
Tyttö tuli sisään kaikesta päättäen hyvin kuohuksissaan. Soikeat kasvot olivat heleän punan peitossa, hänen pitkästä mustasta tukastaan oli irtautunut suortuva ja valunut sirolle kaulalle.
"Sanokaa minulle, te, jotka olette viisaita ja tunnette ihmisiä, sanokaa minulle, mitä minun on ajateltava? Tulen soutelemasta. Oi, hän ei ole koskaan rakastanutkaan minua. Tuo kopea, hän on surkuttelevinaan ja säälivinään minua. Ei, se ei ole oikea sana. En osaa sitä selittää."
Ja puhjeten itkuun hän kätki päänsä äidin rinnoille.
"Mitä on tapahtunut, Camilla?" kysyi Cethegus.
"Usein ennenkin", alkoi Camilla huokaisten syvään, "on hänen suunsa ympärillä leikkinyt omituinen piirre ja hänen silmistään on kuvastunut kaihomieli, ikäänkuin minä olisin häntä loukannut, ikäänkuin hän antaisi meille jalomielisesti anteeksi, ikäänkuin hän olisi tehnyt hyväkseni suuren uhrauksen —"
"Kehittymättömät pojat kuvittelevat, aina uhraukseksi sitä, että he rakastavat."
Silloin säihkyivät Camillan silmät, hän heitti kauniin päänsä kenoon ja kääntyi kiivaasti Cethegukseen päin: "Atalarik ei ole enää mikään poika, ettekä te saa häntä pilkata."
Cethegus vaikeni laskien rauhallisesti katseensa maahan. Mutta
Rusticiana kysyi hämmästyneenä: "Etkö sinä enää vihaa kuningasta?"