"Ne ovat jo lähetetyt. Hildebrand, vanha aseenkantajani, ja kreivi
Vitiges ovat pitäneet niistä huolen."
"Kuka on allekirjoittanut kutsut?" kysyi Amalasunta rohkaisten itsensä.
"Minä yksin, rakas äiti. Täytyihän minun osoittaa kutsutuille, että olen kyllin kehittynyt toimiakseni oman pääni mukaan."
"Ja minun tietämättäni", sanoi hallitsijatar.
"Se tapahtui sinun tietämättäsi, koska sen muuten olisi täytynyt tapahtua vastoin tahtoasi."
Hän vaikeni. Kaikki roomalaiset olivat neuvottomia ja ikäänkuin nuoren kuninkaan äkkiä puhjenneen voiman lamauttamia.
Vain Cethegus oli vakaasti päättänyt estää kansankokouksen millä keinoilla tahansa. Hän näki kaikkien suunnitelmiensa perustuksen horjuvan. Hän olisi mielellään kaunopuheisuutensa koko voimalla ryhtynyt puolustamaan holhoojahallitusta, joka vaipui olemattomiin aivan hänen silmiensä edessä; mielellään hän olisi jo useita kertoja kokouksen kuluessa tahtonut kukistaa nuorukaisen rohkean yrityksen levollisella etevämmyydellään — mutta omituinen seikka vangitsi kuin taikavoimalla hänen ajatuksensa ja puhelahjansa.
Hän oli nimittäin ollut kuulevinaan pientä melua esiripun takana olevasta seinäkomerosta ja rupesi senvuoksi tarkaten katsomaan sinne päin. Silloin hän huomasi esiripun alapuolelta miehen jalat. Esirippu ei nimittäin ulottunut aivan maahan saakka.
Jalat näkyivät tosin vain pohkeisiin saakka.
Mutta niiden pohkeiden peittona olivat teräksiset, omituisella tavalla valmistetut säärivarukset.