"Tule tänne minun luokseni, anna minun katsoa", huusi Atalarik juosten keulaan. "Oh, me olemme ajaneet Amphitriten neuloihin — me olemme hukassa."
Amphitriten neulat — me tiedämme, että ne voi nähdä Venus-temppelin korokkeelta — olivat kaksi kapeaa teräväsyrjäistä kalliota rannan ja lähimmän lagunisaaren välillä. Ne tuskin kohosivat vedenpinnan yläpuolelle ja pienemmälläkin tuulella aallot löivät niiden yli.
Atalarik tunsi hyvin tämän vaarallisen paikan ja oli aina osannut väistää sen, mutta tällä kertaa katsoi hän vain rakastettunsa silmiin.
Yhdellä silmäyksellä hän käsitti heidän vaaranalaisen asemansa.
Ei ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta.
Yksi heikosti rakennetun aluksen pohjalaudoista oli kalliota vastaan törmätessään mennyt rikki ja vesi tulvasi aukosta virtana venheeseen.
Alus vajosi joka silmänräpäys yhä syvemmälle.
Hän ei voinut toivoakaan jaksavansa uida Camillan kanssa lähimpään saareen tai lähtöpaikkaan. Kapealla kallionhuipulla olisi tuskin merikotkan jalka saanut sijaa, ja Rusticianan soutuvenhe oli tuskin lähtenyt rannasta.
Nuolennopeasti hän oli kaiken sen nähnyt ja laskenut kaikki mahdollisuudet. Hän katsahti surullisena tyttöön.
"Rakkaani, sinä kuolet", vaikeroi hän epätoivoissaan, "ja minä, minä olen siihen syypää".