Hän syleili häntä rajusti.
"Kuolenko?" huusi Camilla. "Ei. Olen niin nuori. En vielä tahdo kuolla.
Tahdon elää, elää sinun kanssasi."
Hän tarttui Atalarikin käsivarteen.
Äänenpaino ja sanat viilsivät tämän sydäntä.
Hän riistäytyi irti, hän katseli vielä ympärilleen keksiäkseen pelastuskeinoa, mutta turhaan, turhaan — yhä korkeammalle nousi vesi, yhä nopeammin vajosi alus.
Hän heitti airon kädestään.
"Kaikki on lopussa, kaikki on lopussa, rakkaani. Sanokaamme jäähyväiset."
"Ei, me emme koskaan enää eroa. Jos meidän täytyy kuolla — pois silloin kaikki ujous, joka sitoo eläviä" — ja intohimoisesti painoi hän päänsä Atalarikin rintaa vasten — "salli minun sanoa sinulle, salli minun tunnustaa, että minä rakastan sinua, että minä olen rakastanut sinua jo kauan — aina. Vihanikin oli vain rakkautta. Jumalani, minä rakastin sinua jo silloin, kun luulin, että minun täytyi halveksia sinua."
Hän peitti hänen silmänsä ja poskensa tulisilla suudelmilla.
"Oi, nyt tahdon minäkin kuolla — mieluummin kuolen kanssasi kuin elän ilman sinua. Mutta ei" — ja hän riistäytyi hänestä irti — "sinä et saa kuolla — jätä minut tänne, juokse, ui, koeta! Sinä pääset kyllä yksin saarelle saakka — koeta ja jätä minut."