Nyt hän heräsi ja katseli epävarmasti ympärilleen. Hän hämmästyi. Oliko se, minkä hän näki, vain unikuva? Vai oliko todellakin hänen tyttärensä tuo neito, joka nojasi kuninkaan rintaan ylpeästi hänen ohitsensa kiitävässä goottilaislaivassa? Huusivatko todellakin riemuitsevat äänet: "Eläköön Camilla, kuningattaremme!"
Hän tuijotti ohi kiitävään laivaan aivan sanattomana.
Mutta nopeakulkuinen purjelaiva oli jo jättänyt hänen purtensa jälkeensä ja oli lähellä rantaa. Se ankkuroi matalan puutarhalahden ulkopuolelle, vene laskettiin alas, pelastettu pari, Aligern ja kolme merimiestä astuivat siihen ja pian nousivat he sataman portaita ylös. Sinne oli paitsi Cethegusta ja hänen seuruettaan kokoontunut suuri ihmisjoukko, joka linnasta tai puutarhasta oli nähnyt pienen venheen vaaran ja nyt riensi tervehtimään pelastettuja.
Onnentoivotusten ja ilonhuudahdusten kaikuessa Atalarik nousi portaita ylös.
"Katsokaa tänne", hän puhui päästyään temppelin luo, "katsokaa, gootit ja roomalaiset, kuningatartanne, morsiantani. Meidät on kuolemanjumala liittänyt yhteen. Eikö niin, Camilla?"
Tämä katsahti kuninkaaseen, mutta säikähti hänen kasvojensa ilmettä. Mielenliikutus ja äkillinen muutos kuoleman tuskasta iloon olivat liiaksi koskeneet tuskin parantuneeseen nuorukaiseen. Hänen kasvonsa olivat marmorinkalpeat, hän horjui ja painoi suonenvedontapaisesti kättään rintaansa ikäänkuin ilmaa saadakseen.
"Jumalan tähden", huusi Camilla peläten kuninkaan saaneen uudestaan vanhan tautinsa kohtauksen, "kuningas ei voi hyvin. Nopeasti viiniä, lääkkeitä!"
Hän riensi pöydän luo, tarttui hopeapikariin, jossa kuninkaan iltajuoma oli, ja painoi sen hänen käteensä.
Cethegus seisoi aivan vieressä ja seurasi tarkasti kuninkaan kaikkia liikkeitä.
Tämä nosti jo pikarin huulilleen, mutta laski sen taas äkkiä alas ja sanoi hymyillen: