Jaloista piirteistä kuvastui totinen, kalpea kauneus.
Hänen jalkapuolellaan istui pitkän suruharson peittämänä korkeavartaloinen hallitsijatar, pää sarkofagiin nojaavan vasemman käden varassa. Oikea käsi riippui velttona sivulla. Kuningatar ei voinut enää edes itkeä.
Pikisoihtujen rätinä yksin häiritsi täällä vallitsevaa haudanhiljaisuutta.
Cethegus kulki äänettömänä eteenpäin. Paikan ja hetken synkkä runollisuus ei ollut vaikuttamatta häneenkään.
Mutta kulmakarvojaan rypistäen hän karkoitti mielestään tämän tunteen, koska se olisi voinut johtaa sääliinkin. Nyt tarvittiin selvää päätä, tuumi hän itsekseen, ja rauhallista mieltä.
Hän meni hiljaa lähemmäksi ja tarttui Amalasuntan rentoon käteen.
"Nouse, ruhtinatar", sanoi hän. "Sinä kuulut eläville etkä kuolleille."
Pelästyneenä kuningatar hypähti pystyyn.
"Sinäkö täällä, Cethegus?" sanoi hän. "Mitä sinä täältä haet?"
"Kuningatarta."