Kun Cethegus oli tullut maanpinnalle palatsin maanalaisesta holvista ja aikoi seurata hallitsijatarta, kuuli hän juhlallisia, valittavia huilunääniä, jotka saivat hänet pysähtymään. Hän arvasi, mitä ne merkitsivät.
Ensin hän aikoi vetäytyä syrjään, mutta päätti kuitenkin jäädä paikoilleen.
Kerran se täytyy kuitenkin tapahtua, siis parasta antaa sen tapahtua heti, ajatteli hän. Täytyy ottaa selville, kuinka tarkat tiedot Rusticianalla on.
Yhä lähemmäksi tulivat huilut, joiden soitto vaihteli yksitoikkoisten valituslaulujen kanssa. Cethegus painautui leveään seinäkomeroon pimeässä käytävässä, johon pienen saattueen alkupää jo kääntyi.
Edellä käveli parittain kuusi roomalaista aatelisneitoa harmaiden suruharsojen verhoamina, tulisoihdut käsissään. Heidän jäljessään tuli pappi, jonka edellä kannettiin korkeata, pitkillä kielekkeillä varustettua ristilippua. Hänen jäljessään kulki joukko vapautettuja orjia Corbulon johdolla ja huilunsoittajat. Sitten seurasi neljän roomalaisneidon kantamana avonainen, kukkien peittämä arkku. Siinä makasi valkoisella liinalla Camillan ruumis morsiameksi puettuna ja seppele mustalla tukallaan. Hymyilevä, rauhallinen piirre väreili hiukan auenneen suun tienoilla.
Arkun jäljessä hoiperteli hiukset hajallaan ja jäykästi eteensä tuijottaen onneton äiti jalosukuisten rouvien ympäröimänä ja tukemana.
Joukko orjattaria päätti kulkueen, joka vähitellen katosi hautaholviin.
Cethegus tunsi nyyhkivän Daphnidionin ja pysäytti hänet.
"Milloin hän kuoli?" kysyi hän levollisena.
"Ah, herra, muutama hetki sitten. Hyvä, kaunis, emäntäni."