Nämä olivat Hildebrand, Vitiges, jättiläismäinen gootti, jota Cethegus ei tuntenut, ja heidän vieressään — siitä ei ollut epäilystäkään — herttuat Thulun, Ibba ja Pitza täysissä varusteissa, kolme komeata sotilasta.
Tulijat kumarsivat valtaistuimen edessä. Sitten herttua Thulun huusi kääntyen väkijoukkoon ja hallitsijan tavoin kädellään viitaten:
"Te, gootit, odottakaa vielä vähän aikaa tuolla ulkona. Me koetamme teidän nimessänne päästä sovintoon kuningattaren kanssa. Jollei se onnistu — niin huudamme teidät toimeen — te tiedätte mihin."
Nöyrästi ja riemuhuudoin joukko poistui salista ja katosi vähitellen linnan käytäviin ja saleihin.
"Teoderikin tytär", alkoi herttua Thulun, "me olemme tulleet, koska poikasi, kuningas, kutsui meidät takaisin. Valitamme, ettei hän enää ole elävien joukossa. Me tiedämme, ettet mielelläsi näe meitä täällä."
"Kun sen tiedätte", vastasi Amalasunta ylpeästi, "kuinka sittenkin uskalsitte tulla silmiemme eteen. Kuka on antanut teille luvan tunkeutua tänne ilman meidän suostumustamme?"
"Hätä käskee meitä, ylhäinen rouva, hätä, joka on murtanut vankemmatkin salvat kuin naisen oikun. Me olemme tulleet esittämään kansasi vaatimukset, jotka sinun on täytettävä."
"Millaista puhetta. Tiedätkö, herttua Thulun, kenen edessä seisot?"
"Amelungien tyttären, amelungien, joiden lasta rakastan, vaikkakin hän tekee erehdyksiä ja rikoksia."
"Kapinoitsija", huusi Amalasunta nousten majesteetillisesti seisoalleen, "kuninkaasi on edessäsi."