"Ja sitä miestä, joka ei arvosta tätä liittoa ja valaa ja joka ei auta elämässä veriveljeään kuten omaa veljeään eikä kosta hänen kuolemaansa ja joka kieltäytyy uhraamasta kaikkea goottien hyväksi, jos tarve vaatii ja joku veljistä häntä siihen kehoittaa, kiusatkoot maanalaiset, ikuiset ja hävittävät voimat, jotka viihtyvät maan kamaran vihreän ruohon alla. Hyvät ihmiset polkevat hylkiön päätä ja hänen nimensä on kunniaton kaikkialla, missä kristittyjen kellot kaikuvat ja pakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla, missä äiti hyväilee lastaan ja tuuli puhaltaa yli avaran maailman.
"Sanokaa nyt, veljet, niinkö käy kurjalle hylkiölle?"
"Niin hänelle käy", sanoivat toiset.
Juhlallisen hiljaisuuden jälkeen Hildebrand irroitti käsien muodostaman ketjun ja sanoi:
"Ja että tietäisitte, kuinka pyhä tämä paikka on minulle — nyt tästä lähtien teillekin — miksi minä olen kutsunut teidät juuri tänne ja tänä yönä liittoa tekemään —, tulkaa katsomaan."
Näin sanoen hän otti soihdun ja astui toiselle puolelle mahtavaa tammea, jonka juurella he olivat valansa vannoneet.
Vaiti ollen ystävät seurasivat häntä vanhan puun vastaiselle puolelle ja näkivät siellä ihmeekseen leveän avoimen haudan, jonka suulta kansikivi oli vieritetty. Haudan pohjalta loisti aavemaisesti soihdun valossa kolme pitkää, valkeata luurankoa. Sitä paitsi näkyi siellä ruostuneita aseenpalasia, keihäänkärkiä ja kilpiä.
Miehet katsoivat hämmästyneinä vuoroin hautaan, vuoroin vanhusta. Tämä valaisi soihdulla hautaa hyvän aikaa ja sanoi lopuksi levollisesti:
"Kolme poikaani. He ovat levänneet täällä jo neljästäkymmentä vuotta. He kaatuivat tällä vuorella viimeisessä taistelussa Ravennasta. Tänään on sen taistelun vuosipäivä. Riemuiten he syöksyivät keihäisiin — kansansa hyväksi."
Hän vaikeni. Miehet katsoivat liikutettuina eteensä.