Sillä välin Atalvin oli päässyt ratsastajan luo ja kiipesi pitkin tämän jalkaa ylöspäin.
Ratsastaja nosti hänet hellästi satulaan, asetti hänet eteensä ja lähti ajamaan täyttä laukkaa. Vallada, jalo eläin, joka oli aikoinaan ollut Teoderikin sotaratsuna, hirnahti iloissaan tuntiessaan kotinsa ja emäntänsä ja pieksi hyvillään kylkiään pitkällä, tuuhealla hännällään.
Ratsastaja oli nyt perillä, hän nousi ratsun selästä ja nosti poikansa maahan.
"Rakas vaimoni", sanoi hän syleillen hellästi Rautgundista.
"Oma Vitigekseni", kuiskasi tämä nojautuen hänen rintaansa vasten, "terve tuloa omaistesi luo."
"Olin luvannut tulla ennen uutta kuuta — vaikeata kyllä oli —"
"Mutta pidät sanasi kuten ainakin."
"Sydämeni veti minua tänne", sanoi hän laskien käsivartensa vaimonsa vyötäisille.
He menivät hitaasti taloon päin.
"Sinusta, Atalvin, näyttää Vallada olevan tärkeämpi kuin isä", sanoi Vitiges hymyillen pienokaiselle, joka toimessaan talutti ratsua suitsista.