Hän vaikeni vaipuen muistoihinsa.
"Minäkin muistan sen hyvin", sanoi Vitiges. "Minä komensin satamiehistä joukkoa ja olin menossa Augusta-kaupunkiin Licuksen varrella päästämään Juvaviaa vahdista. — Olin eksynyt tieltä ja joutunut pois joukostani. Kauan olin harhaillut tukahuttavana kesäpäivänä löytämättä tietä. — Silloin näin savun nousevan mäntymetsän takaa ja pian löysinkin yksinäisen talon ja astuin portista sisään. Kaivolla oli komea tyttö parhaillaan nostamassa vettä." —
"Ja minä pelästyin ja tunsin ensi kerran elämässäni veren nousevan poskiini, kun suuri, ruskettunut, kiharapartainen mies kiiltävä kypärä päässään tuli esille talon nurkan takaa."
"Niin, sinä punastuit hiusmartoon saakka ja minä pyysin sinulta juomista. Silmäni eivät olleet koskaan nähneet kauniimpaa kuvaa kuin silloin, kun sinä kumarruit, nostit voimakkaalla kädellä ämpärin kaivon reunalle ja kaasit siitä vettä kurpitsiastiaan. Paksut, keltaisenruskeat palmikot ulottuivat polviin saakka ja poskesi olivat kuin persikat. — Oi, kuinka reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta sinä näytit. Ja reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta sinä olet minusta aina näyttänyt."
"Ja senvuoksi, Vitiges, älä ota minua mukaasi hoviin, että yhä pysyisin kukoistavana.
"Täälläkin, Alppien eteläpuolella olevassa laaksossa, tuntuu minusta ilma usein tukahduttavalta ja minä tahtoisin edes kerran hengittää metsävuorieni raitista, männyiltä tuoksuavaa ilmaa.
"Mutta hovin ahtaissa kultakammioissa — siellä menehtyisin.
"Jätä minut tänne — kai tulen toimeen Calpurnius-naapurin kanssa.
"Ja sinä — sen kyllä tiedän — ajattelet kuninkaan palatsissakin vaimoasi ja lastasi."
"Ajattelen totisesti, Jumala sen tietää, ajattelen teitä kalvavalla kaiholla. Niinpä jää tänne ja Jumala sinua varjelkoon, rakas vaimoni." —