"No, kuinka pitkälle olette päässeet viinin juonnissa?" kysyi Cethegus ja viittasi maurilaiselle, joka nyt seisoi hänen takanaan. Tämä antoi hänelle toisen ruususeppeleen, jonka hän tällä kertaa asetti kaulaansa.
"Viimeksi saimme settiläistä viiniä ja hymettolaista hunajaa. Maistele itse!"
Puhuja oli Piso, veitikkamainen runoilija, jonka epigrammit ja anakreonilaiset laulut olivat niin kysyttyjä, että kirjakauppiaat töin tuskin ennättivät saada tarpeeksi jäljennöksiä. Mutta runoilijan raha-asiat olivat siitä huolimatta aina runollisessa epäjärjestyksessä.
Hän ojensi prefektille omituisen muotoisen pikarin, pronssisen käärmeenpään, joka oli niin tehty, että juoja sai siitä voimakkaan viinisuihkun suoraan kurkkuunsa, jollei hän hoidellut pikaria hyvin varovaisesti.
Mutta Cethegus tunsi metkun, jonka vuoksi hän joi varovaisesti ja ojensi pikarin takaisin.
"Pidän enemmän kuivista sukkeluuksistasi, Piso", nauroi hän ja sieppasi tämän rintapoimuista täyteen kirjoitetun vahataulun.
"Anna se takaisin", sanoi Piso, "ei siinä ole runoja — vaan päinvastoin — siinä on vain viinin ja hevosten aiheuttamien velkojeni summa."
"Mutta minä olen ne nyt anastanut", väitti Cethegus, "siis — ne ovat minun. Saat käydä huomenna perimässä kuitin luotani. Mutta et sinä sitä ilmaiseksi saa. Korvaukseksi on sinun tuotava pureva epigrammi hurskaasta Silverius-ystävästäni."
"Oi, Cethegus", huusi iloinen runoilija, jota Cetheguksen menettely imarteli, "vähemmästäkin kuin neljästäkymmenestä tuhannesta solidista ihminen voi olla pureva! Varokoon nahkansa tuo pyhä Jumalan mies."