"Entä syöminen — kuinka pitkälle olette siinä päässeet?" kysyi
Cethegus. "Joko olette ehtineet omeniin? Ovatko nämä niitä?"
Ja hän viittasi kahteen palmunniinestä kudottuun hedelmäkoriin, jotka kukkuroillaan hedelmiä sijaitsivat norsunluisilla jaloilla varustetulla pronssipöydällä.
"Haa, voitto", huusi nauraen Marcus Licinius, Luciuksen nuorempi veli, joka luuli olevansa taiteilija sen ajan muodin mukaisessa vahanmuovailussa. "Siinä näet, Kallistratos, kuinka taitava olen. Prefekti luuli oikeiksi vahaomeniani, jotka sinulle eilen lähetin."
"Oh, todellakin", huusi Cethegus teeskennellen hämmästystä, vaikka aikoja sitten oli tuntenut epämiellyttävän vahanhajun. "Niin, taide pettää parhaatkin. Kenen johdolla olet opiskellut? Tilaisin mielelläni sellaisia cyzigeniläiseen saliini."
"Olen oma mestarini", sanoi Marcus ylpeänä, "ja huomenna lähetän sinulle uusia persialaisia omeniani — koska näyt pitävän taidettani arvossa."
"Onko päivällinen jo päättynyt?" kysyi prefekti nojaten vasemman kyynärpäänsä sohvan patjoihin.
"Ei", huudahti isäntä, "minulla on eräs tunnustus tehtävänä. Kun tiesin, että juhlakuninkaamme saapuisi tänne vasta juominkien aikana, olen varannut juomisen lomaan vielä hiukan syötävääkin."
"Oi, sinä kurja petturi", huudahti Balbus pyyhkien lihavia, kiiltäviä huuliaan purppuranvärisellä samettihihallaan, "ja minä kun söin niin hirmuisen paljon viikunoilla täytettyjä rastaitasi."
"Se on vastoin sopimustamme", huusi Marcus Licinius.
"Se turmelee minun tapani", sanoi iloinen Piso totisena.