"Tee minulle senvuoksi hyvä työ: älä salli Severinuksen tulla mukaan.
Kun Anicius ja minä olemme päässeet laivaan, pidätä vanhempi veli
Bysanttiin viekkaudella tai väkivallalla — sinähän voit sen helposti
tehdä — sinä, keisarinna."
"Ei hullumpaa", sanoi Teodora hymyillen. "Millaisia sotajuonia. Huomaa sinun olleen Belisariuksen oppilaana."
Silloin karahti Antonina tulipunaiseksi.
"Älä mainitse hänen nimeään, äläkä ivaa! Sinä itse tiedät parhaiten, kuka minua on opettanut tekemään sellaista, jonka vuoksi tarvitsee punastua."
Teodora loi leimuavan katseen ystävättäreensä.
"Taivas tietää", jatkoi tämä välittämättä keisarinnasta, "ettei Belisarius ollut uskollisempi kuin minä siihen saakka, kun tulin hoviin.
"Sinä, keisarinna, olet minulle opettanut, että nuo itsekkäät miehet, jotka puuhaavat sota- tai valtion toimissa ja työskentelevät oman kunnianhimonsa vuoksi, laiminlyövät meidät aviomiehiksi päästyään, eivätkä enää anna meille arvoa, kun olemme heidän omikseen joutuneet.
"Sinä olet opettanut minulle, ettei ole synti eikä väärinkään ottaa vastaan toivovan ja senvuoksi vielä nöyrän ystävän viaton kunnioitus ja imarteleva ihailu, jota tyrannimaiset aviomiehet eivät meille enää suo.
"Jumala on todistajani, etten Aniciukselta tahdo muuta kuin tuollaista ihailun suloista uhrisavua, jota Belisarius ei minulle suitsuta, mutta jota heikko, turhamainen sydämeni ehdottomasti vaatii."
"Onnekseni se muuttuu minusta vähitellen ikäväksi", sanoi Teodora itsekseen.