"Vein Totilan puutarhaan — Valeria on mitä innokkain kukkien hoitaja — me tulimme, Totila edellä, tiheästä taksuskäytävästä aukealle paikalle ja silloin yht'äkkiä näimme hänen suloisen olentonsa edessämme. Hän seisoi isänsä kuvapatsaan edessä koristellen sitä tuoreilla ruusuilla, joita hän piti tunikan rintapoimuissa kannattaen niitä vasemmalla kädellään.
"Kuva oli hämmästyttävän kaunis: ihana neito viheriän pensaikon muodostamissa puitteissa, valkoisen marmorin edessä, oikea käsi kauniisti kohollaan. Totilaankin näky vaikutti valtavasti. Hämmästyksestä huudahtaen hän jäi liikkumattomana seisomaan tytön eteen.
"Valeria silmäsi meihin päin ja vavahti kuin salaman iskemänä; ruusut putosivat tiheänä ryhmänä maahan. Hän ei huomannut sitä. Heidän katseensa olivat kohdanneet, heidän poskensa hohtivat. — Tajusin nuolennopeasti heidän kohtalonsa ja oman kohtaloni.
"He rakastuivat toisiinsa ensi näkemältä.
"Tuskallisena kuin palava nuoli tämä varmuus lensi läpi sieluni.
"Mutta vain silmänräpäyksen oli tuska ainoana tunteena rinnassani.
"Sillä katsellessani noita ihania olentoja tunsin iloa siitä, että he olivat löytäneet toisensa. Tunsin, että se voima, joka muodostaa kuolevaisten ruumiit ja sielut, oli luonut heidät toisiaan varten samasta aineesta. Kuin nouseva aurinko ja aamurusko he sulautuivat toisiinsa. Nyt käsitin tunteen, joka ankarana oli estänyt minua lähestymästä Valeriaa ja saanut huuleni lausumaan Totilan nimen. Hänen omakseen piti Valerian tulla Jumalan päätöksen tai tähtien määräyksen mukaan. Enkä aikonut mennä väliin.
"Säästä minua jatkamasta kertomustani.
"Sillä niin itsekäs on luonteeni, niin vähän valtaa on pyhä kieltäytymisen oppi saanut minussa, että — häpeän tunnustaa sitä — sydämeni nytkin monesti vavahtaa tuskasta, vaikka sen pitäisi sykkiä ilosta ystäväni onnen tähden.
"Nopeasti ja erottamattomasti kuin kaksi liekkiä heidän sielunsa sulautuivat toisiinsa.