"Mitä sinä nykyjään luet? Platoako vielä!"
"Ei, Augustinusta. Voi hyvin!"
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Nopeasti Totila riensi välttääkseen keskikaupungin vilkasliikkeisiä katuja esikaupunkien kautta Porta capuanalle päin ja juutalaisen portinvartijan Iisakin tornille.
Torni, joka oli heti portin oikealla puolella, oli varustettu paksuilla muureilla ja vahvalla kaarevalla katolla. Siinä oli useita kerroksia.
Ylimmässä kerroksessa, aivan tornihuippujen alapuolella oli kaksi matalaa, mutta muuten avaraa huonetta torninvartijaa varten.
Siellä asui vanha juutalainen kauniin, tumman tyttärensä kanssa.
Suuremmassa huoneessa, jonka seinillä riippui hyvässä järjestyksessä tärkeän pääportin ja sivuporttien suuret, raskaat avaimet, käyrä vartijan torvi sekä torninvartijan leveä, pertuskan tapainen keihäs, istui jalat ristissä kaislamatolla Iisak, vanha torninvartija. Hänellä oli pitkä, luiseva vartalo sekä rotunsa ominaisuudet, kotkannenä ja pensasmaiset, kaarevat kulmakarvat.
Hänellä oli pitkä sauva polvien välissä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti nuoren, mitättömän näköisen miehen puhetta. Tämä oli nähtävästi myöskin juutalainen, jonka kovista piirteistä juutalaisen heimon viekas laskemiskyky kuvastui.
"Katso, isä Iisak", päätti hän puheensa rumalla, soinnuttomalla äänellä, "sanani eivät ole turhaa lorua, eivätkä ne tule ainoastaan sydämestä, joka on sokea, vaan myös päästä, jossa silmät ovat.