"Heti, kun olin tullut vakuuttuneeksi siitä", päätti Cethegus kertomuksensa viime aikojen tapahtumista, "että kauheat kertomukset Ravennan rettelöistä olivat vain turhia huhuja, mahdollisesti keksittyjä, joka tapauksessa liioiteltuja, koetin mahdollisuuden mukaan rauhoittaa ystävieni levottomuutta ja innostusta.
"Yltiöpää Lucius Licinius, joka ihailee minua mielettömästi, oli turmella kaiken.
"Herkeämättä hän vaati, että minut valittaisiin diktaattoriksi. Hän pani aivan sananmukaisesti miekan rintaani vasten ja huusi, että minut pitäisi pakottaa pelastamaan isänmaa.
"Hän lörpötteli niin paljon salaisuuksiamme, että onneksi tumma korsikalainen — joka näyttää olevan barbaarien ystävä, kenenkään aavistamatta, mistä syystä — luuli häntä päihtyneemmäksi kuin hän olikaan.
"Vihdoin saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja sitten rauhoittui vähitellen kansa ja senaatti."
"Mutta sinä", sanoi Petros, "olit toisen kerran pelastanut Rooman barbaarien kostolta — unohtumaton ansiotyö, josta koko maailman, etupäässä hallitsijattaren, täytyy sinua kiittää."
"Hallitsijatar, — naisparka!" sanoi Cethegus olkapäitään kohauttaen. "Kuka tietää, kuinka kauan gootit tai Bysantin hallitsija sallivat hänen olla valtaistuimella."
"Mitä sanot? Olet suuresti erehtynyt", huudahti Petros innokkaasti. "Minun lähettilästoimeni tarkoitus on etupäässä tukea hänen valtaistuintaan. Aioin juuri kysyä sinulta neuvoa, miten sen parhaiten voisin tehdä", lisäsi hän viekkaasti.
Mutta Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmoriseinään ja katsoi lähettilääseen hymyillen. "Oi, Petros, Petros", sanoi hän, "miksi teeskentelet? Luulin, että tunnemme toisemme paremmin."
"Mitä tarkoitat?" kysyi bysanttilainen hämillään.