Hän tarttui isänsä käteen.
"Opi tuntemaan minut, Valerius", pyysi Totila tarttuen sydämellisesti hänen toiseen käteensä.
Vanhus huokasi.
Lopuksi hän sanoi: "Tulkaa kanssani äidin haudalle, joka on tuolla sypressien varjossa.
"Siellä lepää hänen sydämensä uurnassa.
"Muistelkaamme siellä häntä, jalointa naisista, ja rukoilkaamme hänen varjoaan.
"Ja jos rakkautenne on todellista ja valinta on jalo, niin täytän lupaukseni."
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Muutamia viikkoja myöhemmin tapaamme Roomassa, Caesar-patsaan kaunistamassa, hyvin tutussa kirjoitushuoneessa prefekti Cetheguksen ja uuden tuttavamme Petroksen, keisarin tai pikemmin keisarinnan lähettilään.
Molemmat miehet olivat vilkkaasti puhellen ja vuorotellen muistellen menneiden aikojen tapahtumia — he olivat opintotovereita, kuten ennen on mainittu — syöneet yksinkertaisen aterian ja tyhjentäneet sen päälle ruukullisen vanhaa massiko-viiniä. Ruokasalista he olivat siirtyneet tähän syrjäiseen työhuoneeseen voidakseen palvelevia orjia pelkäämättä puhella salaisemmistakin asioista.