"Olin vain lapsi silloin, kun rakas isäni kuoli. En osannut antaa hänen tunteelleen nimeä, mutta huomasin jo silloinkin, että hänen sydämensä kaipasi jotain, kun hän huoaten syleili ja suuteli Atalarikia ja minua tuskaisen rakkaasti ja taas huokasi.
"Rakastin häntä sitäkin sydämellisemmin, kun huomasin hänen etsivän rakkautta, jota häneltä puuttui.
"Nyt olen jo kauan tietänyt sen, mikä minua silloin selittämättömästi kiusasi. Sinä rupesit isämme vaimoksi sen vuoksi, että hän oli Teoderikin valtaistuimen lähin perillinen. Vallanhimosta sinä rupesit hänen puolisokseen etkä rakkaudesta. Kylmä ylpeytesi särki hänen lämpimän sydämensä."
Amalasunta seisahtui hämmästyneenä:
"Sinä olet hyvin rohkea."
"Olen tyttäresi."
"Sinä puhut rakkaudesta asiantuntijan tavoin — näyt tuntevan sen paremmin kahdenkymmenen kuin minä neljänkymmenen vuoden vanhana — sinä rakastat", huudahti hän äkkiä, "ja siitä sinun uppiniskaisuutesi johtuu."
Matasunta punastui ja oli ääneti.
"Puhu", huusi vihastunut äiti, "tunnusta tai kiellä se!"
Matasunta painoi katseensa alas ja oli yhä vaiti. Näin kaunis ei hän ollut koskaan ollut.