"Et minua, et veljeäni, et isääni."
"Lapseni! Mitä olisin sitten rakastanut, jollen teitä!"
"Kruunua, äiti, ja tuota kirottua valtaa. Kuinka usein sysäsit minut luotasi ennen Atalarikin syntymistä, koska minä olin tyttö ja sinä toivoit valtaistuimen perillistä.
"Ajattele isäni hautaa ja —"
"Lopeta jo", käski Amalasunta.
"Ja Atalarikia. Et sinä häntä rakastanut, ainakaan et hänen oikeuttaan kruunuun.
"Kuinka usein me lapsirukat itkimmekään, kun etsimme äitiä ja löysimmekin kuningattaren."
"Sinä et ole koskaan ennen valittanut. Nyt vasta sen teet, kun sinun olisi uhrauduttava puolestani."
"Äiti, eihän nytkään uhraus koske sinua vaan kruunuasi, valtaasi.
"Luovu tästä kruunusta, niin pääset vapaaksi kaikista huolista. Tämä kruunu ei ole tuottanut sinulle eikä meillekään onnea, tuskia vain.