Ruhtinatarta puistatti. Kylmä iltatuuli repi hänen harsoaan ja vaippaansa. Hän katsahti vielä arasti taakseen palatsin synkkiin, raskaisiin kivikasoihin, palatsin, jossa hän oli ylpeänä hallinnut ja josta hän pakeni yksin, arkana ja vainottuna kuin pahantekijä.
Hän ajatteli poikaansa, joka lepäsi tuon palatsin holvissa. —
Hän ajatteli tytärtään, jonka hän oli karkoittanut läheisyydestään.
Tuska yritti hetkeksi vallata hylätyn naisen. Hän horjui ja pysytteli vain vaivoin pystyssä portaiden marmorikaiteen varassa. Kuumeenväristys vavautti hänen ruumistaan ja yksinäisyyden tunne ahdisti hänen sieluaan.
"Mutta kansani", sanoi hän itsekseen, "ja katumukseni — se minun on täytettävä".
Tämän ajatuksen vahvistamana hän riensi portaita alas ja poikkesi murattiköynnösten kattamaan käytävään, joka vei läpi puutarhan Venus-temppelille.
Hän käveli nopeasti kuitenkin vavahtaen joka kerta, kun tuuli puhalsi kahisevia lehtiä sivukäytäviltä.
Hengästyneenä hän saapui pienen temppelin luo ja silmäili ympärilleen.
Mutta ei missään näkynyt kantotuolia eikä orjia. Kaikkialla oli hiljaista. Plataanien oksat vain huokailivat tuulen käsissä.
Äkkiä kajahti hänen korvaansa aivan läheltä hevosen hirnunta.