Sitten hän hyppäsi oman ratsunsa selkään ja paljasti miekkansa.

"Eteenpäin", huusi hän.

Ja pieni joukko lähti kiitämään kuin kuolemaa pakoon.

VIIDES LUKU.

Ruhtinatar tuuditteli itseään kiitollisuuden, vapauden ja turvallisuuden unelmiin.

Hän teki kauniita sovitussuunnitelmia.

Hän näki kansansa, jonka hänen varoittava äänensä oli pelastanut Bysantin juonista ja oman kuninkaansa petoksesta, hän kuuli jo urhoollisen sotajoukon riemuhuudot, jotka julistivat vihollisen häviötä ja anteeksiantoa hänelle.

Sellaisissa unelmissa kuluivat hetket, kuluivat päivät ja yöt.

Lakkaamatta kulkue kiiti eteenpäin. Kolmasti tai neljästi päivässä vaihdettiin vaunu- ja ratsuhevosia, joten peninkulma toisensa perästä mentiin kuin lentäen.

Huolellisesti Dolios vartioi haltuunsa uskottua ruhtinatarta. Paljain miekoin hän suojeli vaunun ovea sillä aikaa, kun hänen seuralaisensa nauttivat pysähdyspaikoissa ruokaa ja juomaa.